Tag: teatterikritiikki

Naurulokin kirkunaa

jurkka

Lokki / Teatteri Jurkka 22.9.2016

Anton Tšehovin Lokki on sen luokan klassikko, että tarinan voi hyvällä syyllä olettaa olevan katsojalle vähintään päällisin puolin tuttu. Tämän olettamuksen tekee ainakin Teatteri Jurkassa esitetty Lokki-versio, joka pystymetsäläiselle saattaisi olla hämmentävää seurattavaa. Dialogi kantaa esitystä, joka alkaa ja loppuu kuin veitsellä leikaten, ilman johdantoja, taustoitusta tai loppujäähdyttelyä. Suoraviivaisuudessa on samalla osa esityksen voimasta.

Jurkan lavalla nähtävä Lokki on nimittäin sanalla sanoen hurmaava. Se, ettei Tšehovin tekstiä ole modernisoitu tai juuri muokattu (ainoastaan lyhennetty), tuntuu yllättäen valtavan piristävältä: miksi korjata, jos se ei ole rikki? Miljöö on venäläinen järvenrantamaisema, jossa aikaansa tappaa joukko enemmän ja vähemmän onnettomia taiteilijoita ja sellaiseksi haluavia. Jurkan minilavalla koko 1800-luvun venäläistä yhteiskuntaa markkeeraa yksi maisemataulu, ja riisuttu lavastus auttaa kohdistamaan huomion olennaiseen. Kyse on kaikesta muusta kuin pöhöttyneestä pukudraamasta, ja tekijöiden luotto Tšehovin dialogiin on sataprosenttinen.

Mitä niukemmiksi puitteet on vedetty (rekvisiittana toimivat mm. taulu, langanpätkä, laastari ja pillimehu), sitä korkeampaan lentoon lähtee Tšehovin teksti. Hänen pahaisten hahmojensa mitättömät huolet ja näköalattomuus, joilla he ongelmiaan setvivät, on nolostuttavan tuttua ja aina ajankohtaista. Siipeensä saaneet luontokappaleet liihottavat hetken, kunnes heidät ja heidän unelmansa ammutaan alas. Matkalla ei paljoa tapahdu, mutta tunteet liikehtivät sitäkin enemmän.

lokki4
Näyttelijöitä esityksessä on kaksi, Ella Mettänen ja Eero Ojala, jotka hoitelevat neljää roolia kumpainenkin. Mettänen diivailee uskottavasti näyttelijä Irinana ja tekee Sorinista ja Dornista yksiulotteiset, mutta yhtä kaikki mainiot tulkinnat. Ninana Mettänen loistaa, ja Ninan hahmossa yhdistyvät saumattomimmin tragedia ja komedia. Ojalan harteille jäävät traaginen Kostja, elosteleva kirjailija Trigorin, sekä Samrajev ja parin kohtauksen verran Sorinia. Groteskit hahmot on vedetty rankasti karikatyyreiksi, mutta ratkaisu toimii ja helpottaa näytelmän seuraamista. Siirtymiset roolista toiseen ovat sulavia, ja kun hahmo vaihtuu, vaihtuu myös puhetapa ja elekieli. Mettänen ja Ojala ovat valtavan taitavia, ja etenkin Mettänen tekee vaikutuksen laajalla ilmaisuskaalallaan.

Kuva: Henri Tuulasjärvi

Ella Mettänen ja Eero Ojala. Kuva: Henri Tuulasjärvi

Näytelmä kestää väliaika mukaan luettuna vain 1,5 tuntia, mikä tässä tapauksessa on aivan riittävästi. Tavallaan kyseessä on tiivistelmä ja lyhennelmä Tšehovin Lokista, mutta sellaisena esitys on olennaisuuksiin keskittyvä ja raikas. Tulkinta on toteutettu hyvällä nuoruuden julkeudella: tekijät kunnioittavat kyllä alkuteosta, mutta uskaltavat myös ottaa tekstin kokonaan omakseen. Karsimalla ja tiivistämällä on löydetty tekstistä ajaton ydin, joka yhtä aikaa kertoo niin 1800-luvun Venäjästä kuin meidän omasta ajastammekin.

Vaikka välillä mennäänkin tarkoituksella sketsiviihteen puolelle, ei näytelmän mikään osa tunnu irralliselta tai väkinäiseltä. Henri Tuulasjärven ohjauksessa ymmärretään, mitä Tšehov tarkoitti korostaessaan näytelmän komediallisuutta. Vaikka tunteita on mukana laaja kirjo, jää päällimmäiseksi ymmärrys ihmisestä, hänen iloistaan ja suruistaan, mutta etenkin hullutuksistaan ja typeryydestään, joille on vapauttavaa sekä hymyillä että tirauttaa pari kyyneltä. Näytelmästä jää ilahtunut ja innostunut, kumman kohotteinen olo. Freesiä! Sympaattista! Ihanaa!

 

P.S. Koska myös Tšehovin alkuperäisnäytelmä tuli lukaistua, täydentyy Helmet-lukuhaaste kohdalla 12 (näytelmä).

Pakko päästä pois

jurkka

 

Bonnie ja Clyde / Teatteri Jurkka 9.9.2016 (ennakko)

Nainen, mies ja auto. Nainen on tarjoilija ja asuu lähiössä, mies juuri vapautunut vankilasta, eikä oikein tiedä, mihin suuntaan lähteä. Molemmat haluavat kiihkeästi pois siitä, missä ovat. Autosta tulee kaksikolle yhteinen tila, joka tarjoaa paitsi pakopaikan, myös lupauksen rajattomasta vapaudesta. Lopulta törmäys yhteiskunnan kanssa on kuitenkin väistämätön.

Bonnie ja Clyde (Teatteri Jurkka 2016). Kuva: Marko Mäkinen.

Bonnie ja Clyde (Teatteri Jurkka 2016). Kuva: Marko Mäkinen.

Teatteri Jurkan Bonnie & Clyde siirtää 30-luvun alussa Yhdysvaltoja terrorisoineen gangsteripariskunta Bonnie Parkerin ja Clyde Barrow’n tarinan onnistuneesti nykypäivään. Peruslähtökohta on toimiva: Bonnien ja Clyden tarina on nostettu irti juuriltaan, ja lavalla nähdään lama-ajan Amerikan sijaan välähdyksiä yhteiskunnasta, joka on hyvin lähellä meidän aikaamme. Essi Räisäsen ohjaama ja yhdessä dramaturgi Iida Hämeen-Anttilan kanssa käsikirjoittama näytelmä kertoo maailmasta, jossa ihmisen suurin toive ja likimain velvollisuus on olla hengästymiseen asti onnellinen, kaunis ja vapaa. Vaan mitä vapaana oleminen merkitsee näiden vaatimusten keskellä? Onko se ylipäätään mahdollista?

Näytelmän rytmi on intensiivinen, hengästyttävä. Essi Hellén ja Markus Järvenpää puuskuttavat Bonniena ja Clydena tiensä katsojien sydämiin ja heittäytyvät rooleihinsa pelottomasti, läkähdyttävällä tarmolla. Henkilöt käyttäytyvät kuin olisivat tavaroiden taikamaailmasta lumoutuneita adhd-lapsia. He haluavat seurauksista piittaamatta kaiken mitä keksiä saattavat, hiustenpidennyksistä viihde-elektroniikkaan ja taloon, jossa on uima-allas. Käyttövoimansa teos ammentaa mielikuvien ja todellisuuden ristiriitaisesta suhteesta. Saatuaan “kaiken” Bonnien ja Clyden on pakko huomata, että valinnoista joutuu tavalla tai toisella maksamaan. Mainio huomio tässä ajassa, jossa puhutaan paljon enemmän ihmisen vapauksista kuin niihin liittyvästä vastuunkannosta.

Bonnie ja Clyde (Teatteri Jurkka 2016). Kuva: Marko Mäkinen.

Bonnie ja Clyde (Teatteri Jurkka 2016). Kuva: Marko Mäkinen.

Näytelmästä on riisuttu kaikki Bonnie ja Clyde -myyttiin liittyvä romantiikka. Lavastus ja puvustus ovat tarkoituksellisen karuja – poissa ovat esimerkiksi Arthur Pennin klassisesta vuoden 1967 elokuvaversiosta muistettavat coolit poseeraukset ja viimeisen päälle tyylikkäät asukokonaisuudet. Jurkan versiossa Bonnien ja Clyden yllä nähtävät siniharmaat koiranoksennuspaidat, hiusdonitsit ja maailman rumimmat sukat korostavat ja kommentoivat omalla osuvalla tavallaan henkilöiden osattomuutta ja ulkopuolisuutta, sitä, ettei heillä rumina ja rahattomina ole mahdollisuutta olla ympäröivän yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä. Bonnie huomaa, että häntä katsotaan niin kuin hän olisi väärässä paikassa, ja Bonnie tahtoo pois. Tästä huomiosta onkin pelottavan lyhyt matka rikokseen ja terroriin.

Näytelmän ensimmäisellä puoliskolla käytetään hieman turhankin paljon aikaa henkilöiden kuumeisen vapaudenkaipuun ja ahdistuksen manifestointiin. Kiinnostavimmillaan ja ajankohtaisimmillaan esitys on tutkiessaan, mitä vaikutuksia osattomuuden kokemuksella on ihmisiin. Teksti on rikas, moniääninen kudelma, joka mahdollistaa useita eri tulkintavaihtoehtoja. Ja kun epätoivo on voittamaisillaan, jättää Bonnie ja Clyde yllättäen pienen toivon liekin lepattamaan kaiken ankeuden  keskelle.

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑