Tag: Teos

Helmet-lukuhaaste 2018

Kun vuodesta on jäljellä enää rippeet, on aika kääriä lukuvuosi 2018 pakettiin ja hahmotella ensi vuoden suunnitelmia.

Blogi on ollut tänä vuonna valitettavan hiljainen, sillä kirjoittaminen ei ole jostain syystä oikein maistunut. Lukuiloa on kuitenkin onneksi ollut, etenkin nyt syksyllä. Helmet-lukuhaaste päättyi lukemaan 45/50, mikä on tähänastinen ennätys. Kirjojen määrä vaikuttaa kasvavan vuosi vuodelta sitä mukaa kun lapsi kasvaa ja alkaa viihtyä enemmän myös omissa puuhissaan. Lukuajasta on jatkuva pula, mutta äänikirjat ja e-kirjat ovat auttaneet hyödyntämään paremmin lyhyitä luppoaikoja esimerkiksi työmatkoilla.

Kokoan tähän muutamia haastekohtia ja -kirjoja, joista en ole taipunut bloggaamaan, mutta joita voin suositella lämpimästi.

 

Olli Jalonen: Taivaanpallo
(47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta)
Tämän vuoden Finlandia-voittajasta on kenties sanottu jo kaikki, mutta liitynpä ylistyskuoroon minäkin. Jalonen on pitkäaikainen suosikkini, ja etenkin 14 solmua Greenwichiin on ollut minulle läheinen teos. Taivaanpallossa on samaa henkeä, ja pienen Angus-pojan koettelemukset liikuttavat. Samalla eteen avautuu laaja tutkielma tieteestä, uskonnosta, maailman- ja ihmiskuvista.

Sabine Forsblom: Betinka
(5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit)
Sydäntäsärkevä romaani teini-ikäisestä Betinkasta, 70-luvusta ja miehiksi ja naisiksi kasvamisesta. Forsblom ei anna siloiteltua kuvaa suomenruotsalaisen köyhälistön elämästä. Ennen kaikkea kyse on asenteista ja miesten ja naisten kammottavan toksisista rooleista. Päähenkilö Betinka tekisi mieli ottaa syliin, hänelle olisi niin paljon sanottavaa.

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
(21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi)
Huikean intensiivinen monologi, jossa ei ole mitään turhaa. Hengästyttävä perhetarina ja sukellus mielen syvään päähän.

Hanna Weselius: Alma!
(38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo)
Ohimennen kirjastosta poimittu romaani osui suoraan sydämeen. Weselius yhdistää taitavasti heterogeenisiä tarina-aihioita ja nostaa etualalle naisia, joilla ei ole aiemmin ollut etualalle asiaa – edes omissa elämissään.

 

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän
(35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja ja 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama)
Statovcin upeita romaaneja ei ole suitsutettu turhaan. Ne eivät totisesti ole mitään hyvän mielen kirjoja, mutta vievät tyystin mukanaan. Statovci ohjaa kertomuksiaan varmalla otteella, ja etenkin Kissani Jugoslavian rakenne on niin taidokas, että vallan liikutuin (minä nyt liikutun kaikenlaisesta).

Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia – Siivoojan käsikirja 2
(15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja)
Berlinin proosa taipuu ja hengittää. Kirjailija maalaa tarkkoja kuvia menneiltä vuosikymmeniltä amerikkalaisen yhteiskunnan marginaaleista. Berlin on taitava kertoja, joka ei eläessään saanut ansaitsemaansa huomiota. Viime vuosina tähti on kuitenkin loistanut kirkkaammin.

Seneca: Elämän lyhyydestä
(28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä)
Seneca kirjoitti elämäntaidollisen tutkielmansa lähes 2 000 vuotta sitten, mutta ajankohtaisuus ei ole kärsinyt. Hauska ja osuva teksti tylyttää aiheesta kaikkia meitä, jotka tuhlaavat aikaansa turhuuksiin.

Helmet-lukuhaaste vuosimallia 2019 kuulostaa mainiolta, joten aion osallistua geimeihin tulevanakin vuonna. Tavoitteena on jatkaa myös hyllynlämmittäjien ja lukupinojen perkaamista. Myös luettujen kirjojen tilastoimista / muistiin kirjaamista aion jatkaa, ja siihen Helmet tarjoaa onneksi valmiit välineet (taulukoita, joihin löytyy linkki Helmet-haastesivulta). Tänä vuonna tilastot kertoivat muun muassa, että luen hieman enemmän naisten kuin miesten kirjoittamia kirjoja, yhtä paljon ääni- kuin painettuja kirjoja ja että BookBeat on tällä hetkellä tärkein kirjojen hankintatapa (sen dominanssi hieman yllätti). Valtaosa lukemistani teoksista oli kotimaisia.

Hyvää lukuvuotta 2019 kaikille teille ja meille!

Valkoista valkoisella

”Ja juuri kun Ulrike oli päässyt noihin sanoihin, Hannoon, mustasukkaisuuteen, untuvatyynyyn, juuri kun hän oli sanomassa and so I couldn’t breathe ja hänen kuulijansa näyttivät pidättävän hengitystään jännityksestä, juuri silloin hän sen tajusi: hän ei hengittänyt. Kukaan ei hengittänyt. Oli mahdotonta hengittää.”

Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron löytyi tänä jouluna aika monesta lahjapaketista. Kahvipöytäkeskusteluissa ystävät ja tuttavat ovat lähes poikkeuksetta tuoneet esiin tietyn tyhjyyden ja kylmyyden tunnun, jonka teos on heihin jättänyt. Teoksen loppu on koettu antikliimaksina, ja teoreettinen vyörytys jättänyt kylmäksi.

Mielestäni sekä Oneironin alku että loppu vetivät hyvin, mutta puolivälissä lukukokemukseen tuli kieltämättä hangessa tarpomisen tuntua. Swedenborgilaisten teorioiden ja juutalaisen teologian läpikäynti tuntui toteutetussa laajuudessa hieman syövän kertomuksen voimaa.

oneiron1
Tämän mainitseminenkin tuntuu kuitenkin epäreilulta, sillä kokonaisuutena Oneiron on vaikuttava, omaperäinen ja järkähtämättömällä tyylitajulla konstruoitu romaani. Se kertoo seitsemän naisen elämistä ja kuolemista, heidän kohtaamisestaan valkoisessa välitilassa ja  kaikesta yhteisen tietoisuuden kautta läpikäydystä ja myötäeletystä. Samaan epätilaan tulevat heitetyksi amerikanjuutalainen anorektikko ja performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen kirjanpitäjä, bibliofiili ja alkoholisti Polina, sydänsiirrännäisen saanut Rosa Imaculada, kaksosia odottava ranskalainen Nina, senegalilainen wannabe-malli Maimuna, itävaltalainen teinityttö Ulrike ja syöpäsairas hollantilainen Wlbgis. Jo kansalaisuuksien ja kielten sekamelska takaa teoksen kiinnostavan moniäänisyyden, joka pysyy hämmästyttävän hienosti Lindstedtin lapasessa.

Kirjailijan kieli on kirkasta kuin kristalli, ilmaisut täsmällisiä ja pohjatiedot kattavia. Lukeminen tuntuu kuin pulahdukselta tunturipuroon, katarttiselta silmät auki -säpsähdykseltä, jonka jäljiltä aistit ovat auki. ”Keskitä ajatuksesi tähän lyhyeen, silmänräpäyksen kestävään hetkeen, sillä juuri tämä hetki sinun on osattava kuvitella. Optikko latomassa tarkkuutta katseeseesi, yksi linssi kerrallaan.”

oneiron3

Romaani rakentuu rönsyistä, ja on vaatinut taitoa ja näkemystä luoda niistä koherentti kirja. En käy sen kummemmin analysoimaan tai edes luettelemaan Oneironin teemoja, mutta teoksen feministisiä juonteita voi tuskin jättää mainitsematta. Lindstedt tutkii naisena olemista, näyttää, punnitsee, osoittaa ja pohtii sitä, kuinka naiseus henkilöiden elämänpolkuihin vaikuttaa.

Vaan on teos paljon muutakin. Sitä, ehkä tätä, useimmiten sekä-että. Oppineisuuden ilmentymä ja samalla sille virnistelevää metakirjallisuutta. Vakavasti otettava korkeakirjallinen romaani, jonka silmäkulmassa tuikkii pilke. Viittausten ja lajityyppien kudelma, jonka kirjoittaminen ja jokaisen yksityiskohdan paikalleen saattaminen vei kirjailijalta kahdeksan vuotta, ja jonka lukeminen tuntuu silti tai juuri siksi hämmästyttävän vaivattomalta.

Tietty kylmyyden tuntu voi olla seurausta tästä Lindstedtin suvereniteetista kertojana, hänen ylivoimaisesta kyvystään hallita kertomusta, kuljettaa sitä paikkoihin, joita ei ennalta osaa arvata. Lukija on matkustaja, joka joutuu antautumaan ja vain luottamaan kuskinsa taitoihin. Kertojien, ja paikoin myös kirjailijan, jonka äänen ainakin minä kuulin lähes koko ajan päässäni, presenssi on niin vahva, että tarinaan uppoutuminen on sen vuoksi paikoin vaikeaa. Tämä tapahtuu usein kun on kyse vahvoista, omaa konstruktiivista luonnettaan korostavista teksteistä.

Tarinat itsessään ovat kuitenkin lohtua ja lämpöä täynnä. Seitsemän kuolevaa naista, seitsemän elämäntarinaa.

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos (2015)
440 sivua
Kansi: Jussi Karjalainen

Helmetin vuoden 2016 lukuhaaste käynnistyy tästä:
44. Kirjassa joku kuolee (no jep!)

© 2019 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenUp ↑