Mutta miksi meille on annettu sydämet jotka kurottuvat yli aikojen ja paikkojen?

Runoilijana ja kääntäjänä tunnettu Marianna Kurtto on löytänyt esikoisromaanilleen Tristania aivan fantastisen miljöön: maailman syrjäisimmän asutun saaren Tristan da Cunhan keskellä Atlanttia. Kirja sijoittuu 1950- ja 1960-luvuille, jolloin Tristan oli vielä aidosti eristäytynyt saari. Ainoita yhteyksiä ulkomaailmaan olivat harvakseltaan horisonttiin ilmestyvät laivat, joiden kanssa voitiin yrittää tehdä kauppaa tai joiden kyydillä lähdettiin kaukaisiin maihin – jotkut tilapäisesti, harvat pysyvämmin. Kun saarella oleva tulivuori purkautui vuonna 1961, päätti Iso-Britannia evakuoida saaren koko väestön. Kun paluu kolmisen vuotta myöhemmin tuli mahdolliseksi, lähes kaikki päättivät tulla takaisin, mikä kertoo omaa tarinaansa ihmisen ja paikan suhteesta sekä siitä, mitä kotina pidetään.

Romaanin henkilöt, Lise, Jon, Lars, Martha, Elide ja monet muut, ovat fiktiivisiä, olemassaolevaa maisemaa ja oikeita historiallisia tapahtumia vasten sijoitellut.

Ja miljöö, se on Tristaniassa jo itsessään kertomus.

Merkit olivat olleet ilmassa, eikä tämä ollut yllätys, vaikka tietenkin se oli: me elämme erikoisessa paikassa, mutta meille se on tavallinen, koti, eikä kukaan odota kodin keskelle kuilua, aukkoa keskelle päivien tasaista jonoa.
Mutta jokainen asia joka tapahtuu, tapahtuu jonakin hetkenä.
Älä mieti todennäköisyyksiä.
Se hetki on nyt.

Tristania on vahva kirja. Sen surumielisyys on läpitunkevaa mutta ei toivotonta. Sateineen, tuulineen, villapaitoineen ja kalanhajuineen sumuisen saaren romaani on täydellistä luettavaa pimeään syysiltaan. Kurton kerrontaote on varma, kieli kaunista ja hallittua. Pehmeä lause syleilee lukijaa ja muodostaa kiehtovan kombon karun ympäristön kanssa. Itse olin menetetty tapaus viimeistään sivulla 13, jossa Lise pukee ylleen pitkän hameen ja villapaidan ja lähtee kiipeämään Eliden kanssa ylös vuorenrinnettä lammastasannetta kohti. Kuin vanha, rakeinen valokuva, kulmasta murtunut. Kuvauksessa ovat kohdallaan kaikki romaanissa myöhemmin olennaisiksi osoittautuvat elementit ja vastinparit: kuumuus ja kylmyys, pehmeys ja kovuus, valo, kirkkaus, sade ja sumu, korkeudet ja syvyydet, elämän ihanuus, haikeus ja väistämätön vaikeus.

Romaanissa mieleenpainuvinta on sen vahva tunnelma. Tristania on itsessään paikka, jonne voi upota ja jäädä olemaan.

Teksti pitää otteessaan paitsi kielen, myös ihmissuhdekiemuroiden ansiosta, joita annostellaan sopivasti vähän kerrallaan. Tristan ja sen asukkaat muuttuvat eläviksi ja herättävät vastustamattoman halun matkustaa saarelle (ei kuitenkaan mikään ihan helposti saavutettava unelma, Tristan da Cunhalla kun ei ole lentokenttää ja lähimpään asuttuun paikkaan on matkaa yli 2 000 kilometriä).

Tulin samaan syssyyn lukeneeksi Kurton esikoisrunokokoelman Eksyneitten valtakunta (WSOY, 2006), jossa oli kuvaston tasolla hauskoja yhtymäkohtia Tristaniaan. Vaikka runojen teemat ovat muualla ja miljöö urbaanimpi, oli hauska huomata, kuinka isossa osassa muun muassa kivet, vesi, saaret ja rannat sekä maantiede ylipäätään ovat molemmissa teoksissa.

Marianna Kurtto: Tristania
WSOY (2017)
331 sivua
Kansi: Anna Makkonen
Arvostelukappale

 

Helmet-lukuhaaste:

30. Kirjan nimessä on tunne