Ensimmäinen #hyllynlämmittäjä uunista ulos!

Outo tapaus kohdallani tämä Saara Turusen Rakkaudenhirviö. Sain romaanin lahjaksi aika tuoreeltaan vuonna 2015. Olen ollut siitä nämä vuodet innoissani ja ajatellut aina, että luen sen seuraavaksi, mutta niinpähän vain se on pinossa pysynyt. Olin aloittanutkin kirjaa jo useamman kerran, mutta se oli jäänyt kesken – miksi, en ymmärrä, koska mielestäni teksti veti ja opus vaikutti kerrassaan mainiolta.


Romaanin päähenkilö on Turusen itsensä oloinen ja ikäinen tyttö/nainen, joka elää kirjailijan tavoin lapsuutensa pienessä itäsuomalaisessa kylässä, lähtee taidelukioon Helsinkiin, päätyy useampaan otteeseen ulkomaille ja opiskelee Teatterikorkeakoulussa käsikirjoittamista. Kirjan sivuilla seikkailevat muun muassa opiskelutoverit Laura ja Antti, joiden esikuvat ovat Turusen mukaan hänen ystävänsä, näyttelijät Laura Birn ja Antti Holma. Turunen on kertonut kirjoittaneensa autofiktiota, ja sellaisena Rakkaudenhirviötä voi toki lukea. Omaelämäkerrallisuus ei kuitenkaan nouse millään tavalla hallitsevaksi asiaksi. Kirjassa on niin vinkeitä käänteitä ja päähenkilöllä niin omaperäinen tapa katsoa maailmaa, että kirjaa lukee melkein kuin seikkailuromaania. Samalla se on nuoren naisen kasvukertomus, ja ylipäätään aika tarkka ja kipeä kuvaus nuoruudesta.

Turunen kirjoittaa lyhyttä lausetta, usein pelkkiä päälauseita tai ja-sanoin toisiinsa yhdistettyjä lauseketjuja. Tyyli ei ole kuitenkaan puuduttava, sillä kirjailija onnistuu sisällyttämään lyhyisiin virkkeisiinsä tarkkoja huomioita suomalaisesta yhteiskunnasta, muun muassa sen jakautuneisuudesta, arvoista ja miehen ja naisen asemasta. Kyse on myös perheestä, jota ei voi valita ja jonka olemassaoloa ei voi kieltää. Samalla käsitellään laajemminkin ihmisen suhdetta juuriinsa ja pohditaan, onko oma maa se mansikka vai sittenkin mustikka.

Mies sanoo jollakin tavalla tottuneensa siihen, etteivät aikuiset täällä hymyile, mutta sitä on vaikea ymmärtää, että lapsetkin ovat niin vakavia. Syntyvätkö he jo valmiiksi suut viivan muotoisena? hän kysyy. Mies sanoo, ettei koskaan haluaisi kasvattaa lasta näin surullisessa paikassa. Ajamme takaisin kaupunkiin ja vain automarkettien kelmeät valot loistavat pimeässä maisemassa.

Päähenkilön yrmeä sisäänpäinkääntyneisyys on minusta hurmaavaa, mutta kertoo samalla aika karulla tavalla kirjan yhdestä teemasta, suomalaisesta (yhtenäis)kulttuurista (johon lapset vielä 80-luvulla kasvatettiin ja joka aiheutti omia ongelmiaan niille, jotka eivät tuohon kulttuuriin sopeutuneet). Päähenkilö myös elää kiinnostavasti lähinnä oman päänsä sisällä. Yhteydet ympäröivään maailmaan ovat seitinohuita ja monimutkaisia, ja kaikki mitä yhteiskunnassa tapahtuu, on päähenkilölle liian kaukana ja hitusen käsittämätöntä. Turunen kuvaa tuota ulkopuolisuutta ja henkistä eristyneisyyttä valtavan hyvin.

Rakastin myös tapaa, jolla Turunen kuvasi päähenkilön ulkomaille lähtöä. Sitä, kuinka muualla ei olekaan aina niin ihanaa tai edes erilaista (vaikka kaikki olisikin ihan erilaista): ikkunasta näkyy muuallakin lintuja tai likaista betonia, kämpässä on kylmä, kaupassa täytyy käydä, työ tökkii, ihmissuhteet ovat hankalia, eikä itseäänkään pääse karkuun vaikka mitä tekisi. Päähenkilö oli ahdistuksessaan samaistuttava – hän tunsi jatkuvasti olevansa alemmuuskompleksin lamaannuttama ja ylipäätään ei-toivottu henkilö, jolta mikään ei suju – vaikka hän samaan aikaan teki itsenäisiä päätöksiä ja muun muassa hankki itselleen korkeakoulututkinnon. Elämän suunta ja tarkoitus, kirjoittaminen, löytyi sekin jo varhaisessa vaiheessa, vaikka asian hyväksyminen ja toimeen tarttuminen vaativatkin aikaa ja rohkeutta.

Siitä puolesta saamme todennäköisesti lukea lisää ihan pian. Turusen toinen romaani Sivuhenkilö ilmestyy maaliskuussa, ja se kertoo kustantamon mukaan esikoisromaaninsa julkaisevasta kirjailijasta. Odotan innolla, ja luen sen todennäköisesti pian (eli ihan tässä lähivuosina).

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi (2015)
441 sivua
Kansi: Timo Mänttäri