Tag: WSOY (page 1 of 2)

O niin kuin overkill

“Ihmisen elämä on erittäin kompleksinen, informaatiointensiivinen ilmiö, joka vaatii fysikaalisella tasolla avautuakseen runsaasti tietoa.”

Miki Liukkosen romaani O on huikea maailmanselitys ja länsimaisen yhteiskunnan sairauskertomus, jossa jotakuinkin jokaisella henkilöllä on neurooseja, ahdistuksia, perversioita, sairauksia tai ylipäätään häiriöitä. Häiriöitä on kuitenkin ennen kaikkea maailmassa, joka tekee ihmisistä riippuvaisia siitä ja tuosta, piiskaa tavoittelemaan mahdottomia, tekee sairaaksi ja saa kadottamaan itsensä.

Yli sadan hahmon henkilögalleria liikkuu tässä ajassa, kokee ja analysoi, seuraa omia hulluuksiaan. Yksi soittaa ariettoja munakoisoilla, toinen on bakteerikammoisena lukkiutunut elämään ulkovarastossa, kolmas näkee joka yö samaa unta ja on menettää järkensä. Sitten seuraa outo pyörtymisepidemia Meilahden tornisairaalassa, ja eräs romaniperhe häilyy olemassaolon rajamailla. Jotenkin kaikkeen liittyy myös taiteellisia lasten liukumäkiä valmistava yritys Kompan A/S, Tanskan kuninkaallinen teatteri ja Nikola Tesla. Muun muassa.

Mielleyhtymiä riittää, eikä Liukkonen pelkää lähteä niitä seuraamaan. Kirjaa lukiessa joutuu jatkuvasti tarkentamaan katsettaan ja katsomaan jalkoihinsa, kun kirjailija tuntuu sekä kielellisesti että juonellisesti johdattavan lukijaa aina vain syvemmälle metsään ja pienemmille ja pienemmille poluille. Ja juuri kun lukijan epätoivo alkaa yltyä mahdottomaksi, vetäisee Liukkonen hihastaan täydellisen kiteytyksen tai vain yksinkertaisen kauniin lauseen, joka saa taas jatkamaan. Taitavaa. Paikoin ärsyttävän itsetietoista ja arroganttia, mutta taitavaa.

“Kermaista, kuumaa, raskasta, kesäistä, kirkasta, kaunista, korkeita kaaria, oi: cirruspilviä, niin kuin silitysraudan höyryä, ja sitten savukkeiden kauniita pöhäytyksiä ja seremoniallisia eläimiä uv-säteilyssä nämä joutsenen nokareet vedessä, valkoiset vasten sinistä säihkettä, ja tuuli, siemenet.”

Liukkonen pitää itsetarkoituksellisen rönsyilevän teoksensa hämmentävän hienosti lapasessa. Olen aina ollut huono lukemaan kirjoja, joissa on yli 300 sivua tai kymmenen henkilöhahmoa, koska tyypit menevät mielessäni sekaisin ja alan heti pohtia, missä kirjailija olisi voinut tiivistää. O:n äärellä en pohtinut. O:n hullussa maailmassa lähes kaikella tuntui olevan paikkansa ja olemassaolon oikeutensa – ei ihan pieni saavutus kun ottaa huomioon kirjan ylenpalttisen laajuuden ja omalla tavallaan hirviömäisen fragmentaarisuuden.

Liukkonen vie David Foster Wallacen ja Thomas Pynchonin hengessä kaiken överiksi ja vielä senkin yli, mutta tulee sen vuoksi paljastaneeksi jotain hyvin oleellista tästä ajasta. Ja koska Liukkonen on myös erittäin taitava kirjoittaja, teoksen äärellä viihtyy. Kirjan muoto viittauksineen, alaviitteineen ja moniaalle poukkoilevine fragmentteineen, juonensirpaleineen, tajunnanvirtoineen ja monologeineen on uskollinen ainakin omalle arkikokemukselleni, jossa miljoona härveliä, sovellusta, palvelua ja välilehteä on yhtä aikaa auki, mutta käyttäjä / eläjä / minä! sen kaiken keskellä aina enemmän tai vähemmän hukassa. Informaatiota tässä elämässä piisaa, kokonaiskuva voi silti ja siksi olla kuitenkin toisinaan hieman hämärä.

“Me yritämme kaiken aikaa harhauttaa itseämme siitä mitä me todellisuudessa olemme, emmekä me uskalla enää kohdata maailmaa muuten kuin ruutujen lävitse, muokattuna, suodatettuna, värikorjattuna. Me hengitämme värejä ja väkivaltaa. Me ostamme virtuaalilaseja. Me kasvatamme lapsemme riippuvaisiksi yhtäjaksoisista ärsykkeistä, vilkkuvista valoista ja vauhdista, me vieraannutamme heidät luonnosta. Individualismia korostava nykyaika asettaa yksilöön paineen luoda itsestään yksilö sen sijaan että tämä todella olisi sitä.”

 

Miki Liukkonen: O
WSOY (2017)
859 sivua
Kansi: Jussi Karjalainen

 

Helmet-lukuhaaste:
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Oton elämät

Claes Anderssonin romaanien Oton elämä (2011) ja Hiljaiseloa Meilahdessa (2016) päähenkilö on Otto, kovin paljon Anderssonia itseään muistuttava vanha herra, joka on ehtinyt elämässään tehdä uraa valtakunnanpoliitikkona, kirjailijana, lääkärinä ja jazzpianistina. Hän tarkastelee maailmaa Meilahdessa sijaitsevan työhuoneensa ikkunan läpi ja muistelee samalla lapsuuttaan ja nuoruuttaan, autoritääristä isää ja levotonta äitiä, opiskelua, poliittista uraa, onnistumisia ja pettymyksiä.

Koska pidän Anderssonin hahmosta, hänen älystään, viisaudestaan ja lempeydestään (mutta yhtä lailla kärttyisyydestään!), oli minun mahdotonta olla pitämättä Otosta, jolla on kaikki edellä mainitut ominaisuudet. Andersson on kirjoittanut alter egostaan hurmaavan äreän vanhuksen, joka tulistuu poliittisista vääryyksistä, ajautuu lennokkaisiin keskusteluihin (usein äkkiväärien) kanssaihmistensä kanssa ja rakastaa – muun muassa kirjoittamista, jazzia, läheisiään ja kauneutta. Ja hieman myös punaviiniä ja uhkapelaamista.

Teokset kertovat ennen kaikkea vanhenemisesta, siitä miltä vanhuuden krempat ja luopuminen tuntuvat. Andersson puhuu iän karttumisesta kaunistelematta, mutta silti niin, ettei lukijalle tule toivoton olo. Kuolema on alituiseen lähellä, ja kirjoittaapa Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa -teoksessa myös oman, melko hulvattoman näkemyksensä siitä, millaista meno tuonpuoleisessa voi olla. Päällimmäiseksi jää kupliva, pidäkkeetön elämänilo.

“Matkaan nyt, Oton on määrä pitää luento ikääntymisestä, kuolemasta ja kuolinavusta parillekymmenelle vielä häntäkin vanhemmalle ihmiselle lähistön palvelutalossa. Hän aloittaa kertomalla heille miten ihanaa on ikääntyä ja tulla vanhaksi. Kun muuan ikivanha rouva vastustaa äänekkäästi, Oton vastaus on yksinkertainen: muista vaihtoehto!”

Anderssonin varmaotteista proosaa on yksinkertaisesti miellyttävä lukea. Teksti on soljuvaa, mutta yhtä aikaa ryhdikästä: lukijan on mukava olla kyydissä, kun kirjoittaja tuntuu tietävän päämäärän. On myös täysin mahdotonta lukea Anderssonia kuulematta päässään hänen tummaa ja rauhallista ääntään. Näitä kirjoja olisi mahtava kuunnella kirjailijan itsensä lukemina äänikirjoina.

Kirjat olivat minulle myös jonkinasteista lohtulukemista: kaunista, surumielistä, mutta samalla elämänmyönteistä ja toiveikasta. Ne saivat myös kaipaamaan Anderssonin runojen pariin, jotka jossain vaiheessa elämää olivat minulle hyvin tärkeitä, mutta joita en häpeäkseni ole lukenut vuosiin.

Helmet-lukuhaaste:
39. Ikääntymisestä kertova kirja

 

Claes Andersson: Oton elämä – aikalaisromaani
WSOY (2011)
Alkuteos: Ottos liv (2011)
Suomentaja: Liisa Ryömä
240 sivua
Kansi: Anders Carpelan

 

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa – Oton elämä 2 (2016)
WSOY (2016)
Alkuteos: Stilla dagar i Mejlans (2016)
Suomentaja: Liisa Ryömä
223 sivua
Kansi: Anders Carpelan
Arvostelukappale

Flunssakauden kirjat – osa 2

Sairastin vuoden 2017 aluksi elämäni ensimmäisen influenssan – rokotteesta huolimatta, kiitos vain – enkä suosittele kokemusta kenellekään. Viikko vuoteenomana voisi ideaalimaailmassa merkitä pinoa luettuja kirjoja, mutta nyt oli muun muassa pää niin saaplarin kipeä, ettei silmiä tahtonut pystyä avaamaan. Äänikirjoistakaan ei juuri ollut iloa testihenkilön jatkuvasta torkahtelusta ja huomiokyvyn herpaantumisesta johtuen. Jotain kuitenkin tuli käytyä läpi ja luettua loppuun. (Pahoitteluni kirjailijoille, en ehkä ollut teostenne äärellä aivan tarkkaavimmillani tällä kertaa.)

 

Kuva: Gummerus.

Kuva: Gummerus.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016)

Viikilän Finlandia-voittaja on pieni suuri kirja Helsingin rakentamisesta ja yhden miehen eli Engelin kaupungin eteen tekemistä uhrauksista.

Engelin “yöpäiväkirjan” muotoon konstruoitu teos viipyilee rakentuvan kaupungin impressioissa, ja Viikilän runollinen kieli pakottaa lukijan pysähtelemään tämän tästä kadunkulmiin sanavalintoja ja ilmaisuja ihailemaan. Kauneutensa lisäksi teos oli minusta paikoin hillittömän hauska juuri Viikilän sanankäytön ansiosta. ”On epämiellyttävä tieto, että milloin tahansa voi mieliala muuttua hyvästä huonoksi. On turha suunnitella huviretkeä, koska huvista ei etukäteen tiedä.” Tai: ”Hän oli käynyt kaikkialla, muutenhan hän ei olisi tullut Helsinkiin.” Suomi100-fiiliksiin sopii mainiosti myös aforistinen toteamus ”Suomi on maa, jossa lapset leikkivät pimeässä”.

Erikoiskiitosta ansaitsee kirjan kaunis kansi. Vain harvoin tukevat kansi ja sisältö näin hienosti toisiaan.

Helmet-lukuhaaste:
1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
8. Suomen historiasta kertova kirja
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
35. Kirjan nimessä on erisnimi

 

Kuva: WSOY.

Kuva: WSOY.

Juuli Niemi: Et kävele yksin (WSOY, 2016). BookBeat-äänikirja.

Finlandia-Juniorin voittaja kertoo 15-vuotiaiden Adan ja Egzonin rakkaustarinan sievistelemättä ja liikoja romantisoimatta, ja tuo ansiokkaasti esiin molempien päähenkilöiden näkökulmat.

Tarina ensirakkaudesta on hirveän kipeä niin kuin ensirakkaudet tuppaavat olemaan, mutta uskon sen olevan teini-ikäisille myös samastuttava. Suomi on totta vie muuttunut niistä ajoista kun itse olin nuori, onneksi(kin)! Toisaalta kirjan tunnepuolella oli paljon tunnistettavaa tuosta siivekkäästä ja verisestä ajasta, jolloin kaikki vasta muovautuu eikä mikään ole selvää. Niemen kieli on runollista ja ilmaisuvoimaista, eikä kirjailija aliarvioi nuoria lukijoita, niin kuin ei pidäkään. Keski-ikäiselle lukijalle kirja antoi kuitenkin aika vähän: olin kiinnostunut, viehättynyt ja välillä ärsyyntynyt (niin kuin teinien seurassa usein käy), mutta eläytymisen kanssa oli vähän niin ja näin.

Helmet-lukuhaaste:
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

 

Kuva: WSOY.

Kuva: WSOY.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (WSOY, 2016). BookBeat-äänikirja.

 
Aijaijaijai! Emma Puikkosen Finlandia-ehdokkaana ollut Eurooppalaiset unet on juuri sellainen kirja, jollaisen kirjoittaisin, jos kirjoittaa osaisin.

Novellit kulkevat ympäri Eurooppaa lähimenneisyydessä ja -tulevaisuudessa, henkilöt ja heidän kohtalonsa sivuavat toisiaan yllättävästi ja kertomukset tasapainottelevat jossakin unen ja valveen rajamailla. Samalla teoksen yhteiskunnallinen analyysi on terävää, kirkasta ja tiukasti ajassa kiinni. Eurooppalaisissa unissa ei ole mitään hapuilevaa, ja etenkin päätösnovelli jää mieleen pitkäksi aikaa. Kustantaja on kategorisoinut kirjan episodiromaaniksi, mikä pääsi yllättämään, koska äänikirjaa kuunnellessani mielsin itse teoksen novellikokoelmaksi. Vaikka episodimainen rakenne ja runsas henkilömäärä olisivat saattaneet äänikirjaa kuunnellessa olla hankalia, oli Eurooppalaiset unet kuitenkin miellyttävää kuunneltavaa muun muassa selkeän kielen ja hieman hankalasti määriteltävän, jonkinlaisen sisäisen johdonmukaisuutensa ansiosta.

Helmet-lukuhaaste:
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

 

Kuva: Tammi.

Kuva: Tammi.

Jenni Sarras: Tavarataidot – arkijärjellä koti kuntoon (Tammi, 2017). BookBeat-sähkökirja.

 
Ammattijärjestäjien ammattikunnasta on Suomessa puhuttu vasta noin kymmenen vuoden ajan, vaikka kansakunnan kaapeissa ja kaapinpäällisissä olisi varmasti ollut raivattavaa jo paljon aiemminkin.

Tavarataidot on raivauskirjallisuuden kansainväliseen bestselleriin Konmariin (jota olen kylläkin vain selaillut) verrattuna pullollaan maalaisjärkeä. Raivaamiseen ei tarvitse ryhtyä raivaamisen itsensä vuoksi, eikä mitään ole pakko heittää pois, jos säilytystilaa riittää. Omistamisen, säilyttämisen ja järjestämisen perusperiaatteita läpikäyvä teos sopii aloittelijoille, mutta jos tavarataitojaan on jo ehtinyt treenailla yhdenkään raivausprojektin tai alan teoksen kanssa, ei tästä löydä paljoakaan uutta. (Toisaalta: innostuinpa siivoamaan vaatekaappia. )Kirja on kirjoitettu poikkeuksellisen selkeällä suomen kielellä, mistä iso plussa.

Helmet-lukuhaaste:
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Flunssakauden kirjat – osa 1

Hohhoh. Kenenkähän kuningasidea oli laittaa pystyyn kirjablogi elämäntilanteessa, jossa ei ehdi lukea tai kirjoittaa – ja silloinkin kun ehtii, on pää niin univajeen tylsistyttämä, ettei tahdo ymmärtää sanoja ja niiden merkityksiä?

Joulukuu on jälleen mennyt sairastellessa. Aattoiltana ei pistetty jalalla koreasti kuusen ympärillä vaan lohduteltiin kuumeista ja kurjaa oloaan huutavaa kolmivuotiasta sairaalan päivystyksessä. Hohhoh. Joulupäivä menikin sitten nukkuessa.

Alla pientä luetteloa syysflunssakaudella (kaikesta huolimatta) luetuista ja kuunnelluista kirjoista. Joululahjapaketista putkahti ilokseni Jukka Viikilän Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016), jota olin kyllä ehtinyt jo aloittaa lukemaan sähkökirjana, mutta joka ehdottomasti on edukseen perinteisenä paperiversiona. Kansi on kaunis, ja kirjaa on ihana hypistellä ja silitellä. Ja Viikilän viisaiden pientensuurten lauseiden ääreen on myös palkitsevampaa pysähdellä paperilla, jossa niiden ympärillä on jollain lailla enemmän ilmaa kuin pienellä ruudulla.

 

Kuva: like.fi

Kuva: like.fi

Alison Bechdel: Äideistä parhain (Like, 2012)

Alison Bechdelin sarjakuvateos Hautuukoti oli ilmestyessään valtava menestys ja teki vaikutuksen myös allekirjoittaneeseen. Omaelämäkerrallisessa teoksessa Bechdel kertoi isänsä tarinan, ja Äideistä parhain -kirjassa ruodinnan kohteena on Bechdelin äiti. Bechdel yhdistää omaan elämäntarinaansa taitavasti ulkopuolisia kirjallisia lähteitä ja viitteitä. Äideistä parhaimmassa rinnalla kulkee muun muassa psykoanalyytikko Donald Winnicottin tarina.

Helmet-lukuhaaste:

11. sarjakuvakirja

 

 

esterjaruzjaMasha Gessen: Ester ja Ruzja (Tammi, 2006)

Helsinki Litissä keväällä vierailleen Masha Gessenin Ester ja Ruzja kertoo kiehtovasti Gessenin omien isoäitien, Moskovan-juutalaisten Esterin ja Ruzjan elämäntarinat. Ester pakeni Hitlerin vainoja Puolan Bialystokista Neuvostoliittoon, Ruzja taas syntyi Neuvostoliittoon ja teki suuren osan työurastaan Stalinin hallinnon sensorina. Molempien kohtaloksi ja myös pelastukseksi koitui lukeneisuus ja kielitaito. Teoksen alaotsikko ”Miten isoäitini selviytyivät Hitlerin sodasta ja Stalinin rauhasta” kertoo kaiken oleellisen.

Helmet-lukuhaaste:
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja

 
syysprinssiAnja Kauranen: Syysprinssi (WSOY, 1996)
Harri Sirola: Syysprinssin kalaretki ja kolme muuta kertomusta (Gummerus, 1997)

Kirjaparin lukeminen vuonna 2016 vei melkoiselle emotionaaliselle tripille omaan nuoruuteen. Kirjailijapariskunnan intohimoisen rakkaussuhteen ruumiinavaus herätti paljon mitä- ja miksi-kysymyksiä kirjoittamisen motiiveista, mutta päällimmäiseksi jäi tunteen palo ja kuin vaivihkaa myös vahva ajankuva.

Alli Haapasalon ohjaama Syysprinssi-elokuva (2016) on valitettavasti vielä näkemättä, koska sehän oli tietenkin ehtinyt jo poistua ohjelmistosta siinä vaiheessa kun mahdollinen hetki sen katsomiseen järjestyi. Pöh.

Helmet-lukuhaaste:

15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma

17. Kirjassa juhlitaan

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (BookBeat-äänikirja, Tammi, 2014)

Valtosen massiivinen romaani on uskomaton erilaisten teemojen sikermä, josta muovautuu kokonainen länsimaisen elämäntavan analyysi, kritiikki ja sairauskertomus. Muun muassa tieteen etiikkaa ja aktivismia pohtiva teos ei kuitenkaan, ihme kyllä, kaadu temaattiseen runsauteensa vaan Valtonen onnistuu punomaan uskottavasti yhteen aineksia muun muassa tieteenhistoriasta ja -filosofiasta, sosiologiasta sekä kirjailijan omasta erikoisalasta, neuropsykologiasta. Vaikka loppuratkaisun näki jo kaukaa, oli se silti pakahduttava. Äänikirjalla on mittaa liki 26 tuntia, joten tämän parissa satunnainen työmatkakuuntelija sai kulumaan melkein kaksi kuukautta.

valtonenrytisalo.jpg.PNG

Minna Rytisalo: Lempi (BookBeat-äänikirja, Gummerus 2016)

Rytisalon Lempi on aikamoinen esikoinen: varmaotteinen, historiallisesti ja psykologisesti uskottava Lapin sodan aikaan sijoittuva perhetragedia, jonka kieli soljuu kauniisti ja jonka henkilöhahmojen tarinat ja motiivit ovat mahdollisia ja todentuntuisia. Teoksen loppu kiertää langanpäät näpsäkästi ja sopivan yllättävästi yhteen. Hieno debyytti, kerta kaikkiaan.

Oikein kauniita joulunrippeitä kaikille!

seurasaari2

Antautua, lähestyä

En voi ymmärtää, miksi en ole lukenut Anja Snellmania yli kahteenkymmeneen vuoteen. Tai jos ollaan ihan tarkkoja, en ole oikeastaan koskaan lukenut Anja Snellmania, sillä tuotannon alkupään teokset on kirjoitettu Anja Kauranen -nimellä. Sonja O:t ja Kultasuut ja vielä Pelon maantiedekin kuuluivat kyllä tämän nuoren koululaisen ja opiskelijan lukemistoon, mutta sitten tapahtui jotain – kenties oli muuta tekemistä.

Snellman-innostus kuitenkin syttyi tänä syksynä uudelleen Syysprinssi-elokuvan saaman julkisuuden myötä. Elokuvaa en ole vielä nähnyt, mutta luin sekä Kaurasen romaanin että Harri Sirolan sille kirjoittaman “vastineen”, novellikokoelman Syysprinssin kalaretki. Kirjoitan niistä ehkä erikseen myöhemmin, toivon, että pääsisin katsomaan elokuvan piakkoin.

Kykenen nykyisin ahmimaan kirjoja vain harvoin, koska aikaa ei yksinkertaisesti ole. Nyt olen kuitenkin maannut yli viikon kotona siinä mielessä armeliaassa flunssassa, ettei päänsärky ole estänyt lukemista. Tempaisin noin vuorokaudessa sekä Snellmanin tuoreimman romaanin Lähestyminen että sen edeltäjän Antautuminen, ja olin lumoutunut. Syysprinssissä tyttö (/Anja) ihasteli miehen (/Harri Sirolan) lausetta, mutta Anja, sinulla se vasta mahtava lause on!

Kuvat: wsoy.fi

Kuvat: wsoy.fi

Sekä Antautuminen että Lähestyminen ovat vahvasti omaelämäkerrallisia romaaneja, joista ensin mainittu käsittelee erityisherkkyyttä. Lähestyminen puolestaan sirpaloituu temaattisesti moniaalle, mutta on hallittu kuvaus erilaisista lähestymisistä ja etääntymisistä, lähdöistä ja paluista, vuoksista ja luoteista. Toisaalla muistellaan minä-kertojan perheensä kanssa viettämiä idyllisiä aikoja Kreetalla, toisaalla seurataan kirjailija-terapeutin yritystä auttaa moniongelmaista nuorta narkkaria, Ileä.

 

Kuva: Blair Fraser / unsplash.com

Kuva: Blair Fraser / unsplash.com

Kirjat vetosivat minuun hyvin eri tavoin. Antautumisesta yksinkertaisesti löysin itseni, se oli hyvin monella tavalla myös minun tarinani. Luin kirjan jonkinlaisen puhtaan tunnistamisinnon vallassa, enkä oikeastaan osaa sanoa sen mahdollisista romaanitaiteellisista ansioista yhtään mitään. Lähestyminen sen sijaan vakuutti nimenomaan romaanina. Pidin kahden hyvin erilaisen tarinan rinnastamisesta ja yhteen punomisesta, lomittain asettelu oli tehty huolella, ja pienet motiivit ja yksityiskohdat tukivat suurempia teemoja. Tärkein on kuitenkin Snellmanin kieli, joka elää, hengittää, kuplii ja pyörteilee, ja on valtavan orgaanista ja joustavaa.

Molemmissa kirjoissa puhutaan myös äitiydestä niin kauniisti ja kipeästi, että tunnustan pillittäneeni lukiessani aika lailla.

“Lapset kulkevat yksinään, omia teitään, kokevat iloja ja kohtaavat suruja joista en saa tietää, saavat kolhuja joita en enää puhalla, valvovat yksin sekä oikeissa ja väärissä kainaloissa, minusta kaukana, unohtavat aamiaisen, potevat krapuloita, pelkäävät pimeää eikä minua ole, eikä pidäkään olla, mutta heidän sakeat reittinsä tuntuvat kuin veren virtaus ohimojen alla, kun herään öisin ja tuijotan ohiajavien autojen valoja, minussa jäljellä heidän ensimmäinen turvapaikkansa, arpinen, hyödytön ei enää kenenkään asumus, minun solumuistoissani he ovat, ihon muistissa, hikiset sormenpäät, varvashaava, hammas joka putoaa lautaselle, ensimmäisen sydänsurun kyyneleet käsivarrellani.”

Anja Snellman: Antautuminen

 

Silti: koin peittelemättömän omaelämäkerrallisuuden hieman häiritsevänä. Nyt kun olen lukenut lyhyen ajan sisällä kolme Snellmanin kirjaa, joissa tapahtumien omakohtaisuus on nostettu tietoisesti framille, olen hieman tympiintynyt. Minulle on sinänsä yhdentekevää, ovatko tapahtumat totta vai sepitettä, mutta hahmot rakentaisin päässäni mieluiten itse. En vain osaa olla liittämättä henkilöille  julkisuudesta tuttuja kasvoja: Harri Sirolan, Saska Saarikosken, Jukka Orman. Faktan ja fiktion sekoittaminen on minusta lähtökohtaisesti kiinnostavaa, mutta nyt koin tuttujen naamojen mukana olon vaikeuttavan fiktion vietäväksi antautumista. Tämä on tietysti yksi autofiktion ikiaikaisista ongelmista – ja ongelma vain siinä tapauksessa, jos omana lähtökohtana on lukea fiktiivistä romaania. Mutta niin ainakin Lähestymistä lienee syytä lukea, sillä kirjan nimilehdellä kerrotaan teoksen olevan romaani. Snellmanin tapauksessa omaelämäkerrallisuudella leikittely toki kuuluu asiaan, onhan faktan ja fiktion rajankäynti yksi hänen tuotantoaan määrittävistä tekijöistä. Oma lukijapositioni vain hakee vielä paikkaansa.

 

Anja Snellman: Antautuminen
WSOY (2015)
326 sivua
Kansi: Martti Ruokonen

Anja Snellman: Lähestyminen
WSOY (2016)
143 sivua
Kansi: Martti Ruokonen (kuva: Ulla Jokisalo)
Kirja saatu kustantamosta.

Helsingin Kirjamessut 2016: kirjat, blogit, kritiikki

Viime vuonna kirjamessuni jäivät puolitiehen, kun kotipesän vatsatautiset tarvitsivat hoivaajaa. Tänä vuonna totesin itse puolivälissä lauantaita, että nyt on paree lähteä lepäämään flunssaista oloa pois. Sunnuntai jäikin sitten kokonaan väliin, vaikka paljon kiinnostavaa olisi vielä ollut tarjolla. Esimerkiksi Hugleikur Dagsson ja Pirkko Saisio jäivät kokonaan näkemättä, mutta toisaalta, paljon ehdinkin.

messukuva1

Torstaina ja perjantaina piipahdin messuilla töiden jälkeen, ja fiilikset olivat ristiriitaiset. En oikein osannut keskittyä mihinkään, mihin syynä oli todennäköisesti alkava lenssu. Kuljeskelin ympäriinsä, mutta kirjavuoret eivät kutsuneet. Bongailin julkkiksia ja muutamia omiakin tuttavia ja kuuntelin kyllä useampiakin keskusteluja: kritiikin nykytilasta, Q-teatterin historiasta, kustantamojen toiminnasta. Oli Erlend Loe, Tommi Melender & Jukka Laajarinne ja Helmi Kekkonen, Juhani Karila & Antti Arnkil. Paljon asiaa, paljon fiilistelyä ja ehkä hieman ongelmallisia puolen tunnin ohjelmaslotteja, jotka riittävät hyvin tietoiskuihin, mutta huonosti perehtymiseen.

Lauantaiaamuna kirjabloggaajille oli järjestetty parikin tapahtumaa. WSOY ja Tammi aloittivat aamun bloggariaamiaisella, jossa mukana oli timanttista tekijäkaartia: Tuula-Liina Varis, Anja Snellman, Claes Andersson, Riitta Jalonen ja Hannu Mäkelä. Pitkän linjan ammattilaisia oli palkitsevaa kuunnella. Kaikki tottuneita esiintyjiä, kaikilla painokasta sanottavaa, kellään ei kiire hötkyillä minnekään. Kirjailijat kertoivat uusista kirjoistaan, mutta samalla myös jostakin laajemmasta teemasta – Varis historiasta, Andersson vanhenemisesta, Mäkelä kirjailijan työstä, Jalonen kirjoittamisen pitkäänkin kestävistä prosesseista, Snellman (ja kaikki muutkin) omaelämäkerrallisuudesta. Hyvin rakennettu parituntinen.

bloggariaamiainen

Vasemmalta: Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman, Tuula-Liina Varis

Kirjamessuilla kuulemissani keskusteluissa toistui kaksi teemaa ylitse muiden: omaelämäkerrallisuuden / autofiktion nousu ja kritiikin tuho. Post-knausgårdilaisella kirjallisuuskentällä vaikuttaa olevan luontevaa todeta henkilökohtaisuuden olevan tärkeä, itsestäänselväkin kirjoittamisen lähtökohta. Vielä kymmenen vuotta sitten omakohtaisuutta oli tapana pikemminkin verhota ja selittää pois. Nykyisin ymmärretään ehkä paremmin kaiken kirjoittamisen fiktiivisyys, mutta myös se, että kirjoittaja kirjoittaa aina väistämättä myös persoonallaan, itsestään käsin. Eihän siinä muuten olisi mitään mieltä!

Aamiaistilaisuudessa oli kiinnostavaa kuulla kirjailijoiden näkemyksiä kirjablogeista. Hauskaa oli se, että bloggaajille puhumassa oli myös Tuula-Liina Varis, joka muutama vuosi sitten syytti bloggaajia mutuhuttuilusta ja joka yhä peräänkuulutti tarvetta laajan, taustoittavan, perinpohjaisen taidekritiikin olemassaololle. Yleisöstä todettiin, että samaa kaipaavat myös bloggaajat. Itse ajattelen, että blogien nousu on suoraa seurausta ja reaktio siihen, etteivät etenkään pienemmät kirjat saa enää perinteisessä (printti)mediassa tilaa eikä hyvää kritiikkiä tahdo olla enää saatavilla. Ainakin ajallisesti asiat korreloivat: kirjablogien määrä on kasvanut merkittävästi vuoden 2010 jälkeen.

Kritiikin muuttuneesta asemasta (ja kriitikoiden muuttuneesta työtilanteesta) keskustelivat perjantaina myös Ylva Perera, Fredrik Sonck ja Mia Österlund, jotka pohtivat muun muassa arvostelujen ja kritiikin eroja ja sitä, kuka nykypäivänä ylipäätään on enää kriitikko. Keskustelussa tuotiin esiin se, ettei päätoimisia kulttuurikriitikkoja enää oikeastaan ole. Sonckin (joka siis on HBL:n kulttuuritoimituksen pomo) mielestä asialla on myös positiiviset puolensa, sillä laajan freelancer-verkoston myötä toimituksiin saadaan myös spesifimpää esim. genreosaamista. Perera vastasi toteamalla, että nämä freelancerit ovat kuitenkin usein nuoria, aloittelevia kirjoittajia, jotka eivät osaa hinnoitella työtään – tämä laskee hintatasoa ja tekee kulttuurikritiikin ammattimaisesta harjoittamisesta jälleen pykälän verran hankalampaa.

atenablog

Soili Pohjalainen (vas.) ja Tiina Lifländer

Mutta takaisin lauantaiaamuun. Kiinnostavan kontrastin ison kustannustalon konkareiden sananvaihdolle tarjosi heti perään lauantaiaamun toinen bloggaritapaaminen, jossa puhumassa oli kaksi pienemmän Atena-kustantamon esikoiskirjailijaa, Tiina Lifländer ja Soili Pohjalainen. Heistä molemmilla, kuten myös keskustelua vetäneellä kustannustoimittaja Kanerva Eskolalla, on omakohtaista bloggauskokemusta, joten heidän suhteensa kirjabloggaamiseen oli luonteva. Tässäkin yhteydessä keskusteltiin paljon henkilökohtaisuudesta: kirjailija-, bloggaaja- ja arkiminän erottamisesta ja siitä, onko kirjailijan soveliasta kommentoida omaa kirjaansa koskevia tekstejä. Moni bloggaaja toivoi kommentteja, mutta aika moni kertoi myös saaneensa kirjailijoilta kiukkuista palautetta, jonka olisi hedelmättömänä voinut jättää antamattakin.

Vasemmalta: Otso Kantokorpi, Maaria Ylikangas, Maria Säkö, Aleksis Salusjärvi

Vasemmalta: Otso Kantokorpi, Maaria Ylikangas, Maria Säkö, Aleksis Salusjärvi

Messujen annista haluan vielä erikseen nostaa esiin Aleksis Salusjärven ja Maria Säkön vetämän Kriitikkobattlen. Siinä Maaria Ylikankaalle ja Otso Kantokorvelle esitettiin tekstinäytteitä, joista he saivat lausua välittömän arvionsa ja kertoa, mihin he kiinnittivät niissä huomiota ja minkä asioiden ympärille he lähtisivät kritiikkiä rakentamaan. Battlen idea oli erinomainen, mutta sille varattu aika liian lyhyt. Ylikankaalla ja Kantokorvella oli sana hallussa ja he olisivat ajan salliessa saaneet avattua kritiikin rakentamista vielä paljon enemmänkin. Mutta konseptille peukkua!

Kirjamessuille kiitos bloggaripassista. Ensi vuoteen!

Michel, le provocateur

Ranskalaisen yhteiskunnan islamisoitumisella leikittelevä Alistuminen on koherentti ja ajankohtainen teos, vaikkei onnistuneinta Michel Houellebecqia olekaan.

Michel Houellebecq, tuo ranskalaisen kaunokirjallisuuden l’enfant terrible, ei Alistumisessa tee uusia aluevaltauksia, vaan jatkaa länsimaisen rappion syväluotausta tutuin keinoin. Houellebecqin teoksista ei tosin edes tee mieli käyttää suomenkielistä termiä KAUNOkirjallisuus, sillä mitään erityisen kaunista hänen kirjoissaan ei ole. Pintataso teksteissä on suorastaan luotaantyöntävä: miksi haluaisin lukea elämäänsä kyllästyneen, rappeutuneen intellektuellikertojan ihmisvihaista vuodatusta, miksi olisin ylipäätään rahtustakaan kiinnostunut hänen pyrinnöistään, jotka tähtäävät lähinnä lihalliseen tyydytykseen?

No, muun muassa siksi, että Houellebecq on minusta hauska. Kitkerällä, kireällä ja itseironisella tavalla hauska. Provosoitujilla on hänen seurassaan kyllä epäilemättä hankalaa. Mutta jos vaikkapa kirjailijan naiskuva kammottaa, kannattaa miettiä hetki hänen mieskuvaansa, joka on vähintään yhtä armoton. Miehillä ei lihanhimon ohella ole juuri muita ominaisuuksia, mikä tietenkin viittaa länsimaisen ihmisen rappiotilaan. Houellebecqin (itse)ironia on kyllä haudattu rivien väliin niin huolellisesti, että moni sen sieltä jättää kaivamatta. Kyse voi olla tietenkin myös omasta virhetulkinnastani, mikä tavallaan merkitsisi nauramista jollekin, mille ei todellakaan saisi nauraa. No, ei olisi ensimmäinen kerta.

michel
Alistuminen on dystopia lähitulevaisuuden Euroopasta, etenkin islamilaista vallankumousta läpikäyvästä Ranskasta, jonka Houellebecq esittää heikkona, omasta identiteetistään epävarmana ja haudan partaalla keikkuvana valtiona. Alistuminen on teoksessa monitasoista – valtiollista, kulttuurillista, uskonnollista ja henkilökohtaista.

Kirjan päähenkilö on Huysmans-tutkija Francois, jonka ammatillisen ja yksityiselämän mullistaa ranskalaisen yhteiskunnan ja yliopistomaailman islamisoituminen. Uran jatkaminen  Sorbonnessa vaatisi kääntymistä muslimiksi, mutta liika vapaa-aikakin tuppaa olemaan turmiollista synkkyyteen ja viinan iloihin helposti uppoavalle Francois’lle. Naisten jahtaaminenkaan ei tunnu enää samalta kuin ennen, kun Muslimiveljeskunnan vuoden 2022 vaalivoiton jälkeen naisten pukeutuminen muuttuu merkittävästi peitellymmäksi.

Alistuminen muistetaan tietysti kirjana, jonka julkaisupäivänä iskettiin Charlie Hebdo -lehden toimitukseen Pariisissa. Asioilla ei ilmeisesti ollut yhteyttä, mutta kirjan aihe osui todistettavasti ajan hermolle. Omassa mielessäni Houellebecq, Pariisi ja terrorismi kietoutuvat yhteen siinäkin mielessä, että satuin olemaan Pariisissa viime marraskuun iskujen aikaan ja majoituin viidennessä kaupunginosassa – samassa, jossa myös Alistumisen Francois liikkuu. Sorbonne, Rue Mouffetard, Arènes de Lutèce (jonka vieressä Francois’n kollega asuu) … ja kaiken yllä surumielisyys ja epävarmuus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Faktat ja fiktiot, päässäni ihan sekaisin.

freres

Houellebecq ottaa Alistumisessa lopulta hyvin vähän kantaa islamiin. Romaani on suunnattu ranskalaiselle älymystölle, jonka heikkouden kirjailija haluaa tuoda näkyväksi. Alistuja on romaanissa valkoinen, länsimainen keski- ja yläluokka, joka on valmis luopumaan periaatteistaan, uskonnoistaan ja arvoistaan hedonismin vuoksi. Ulkoinen ärsyke on tässä islam, mutta se voisi olla lähes mitä tahansa muutakin.

Provokaatio on vaikea laji. Hallussa on oltava niin tyyli kuin substanssikin, ettei homma mene pelkäksi loukkaamiseksi. Houellebecq revittelee, mutta en ole koskaan havainnut hänellä ylenkatsetta. Viime kädessä koen hänen välittävän surkeista henkilöistään, ankeasta Ranskasta ja rappeutuneesta länsimaailmasta, vaikka kirjojen sovinistisen vastenmielinen pintataso muuta vihjaisikin. En nyt Houellebecqia ehkä suureksi filantroopiksikaan nimittäisi, mutta nykymaailmassa sellaiset ovat muutenkin aika harvassa.

Michel Houellebecq: Alistuminen
WSOY (2015)
Alkuteos: Soumission (2015)
Suomentaja: Lotta Toivanen
266 sivua

Helmet-lukuhaaste:
34. Keskustelua herättänyt kirja
42. 2000-luvulla sotaa käyneesta maasta kertova kirja

Lue minulle ääneen

Voi äh, mikä helmikuu. Tänä talvena selvisin kuivin jaloin marras-tammikuun pimeysahdistuksesta ja jouluhärdellistä, mutta helmikuu pääsi yllättämään. Kuukausi on ollut kuin ruuhkavuosien määritelmä: työkiireitä, jotka ovat pakottaneet avaamaan työkoneen vielä lapsen nukahdettua yöunilleen, lapsen sairastelua, suru-uutisten käsittelyä ja kaiken yllä oma vetämätön olo, joka on saanut kaikki tavallisetkin askareet tuntumaan tervanjuonnilta. Eilen illalla joku päätti sitten istuttaa kurkkuuni kaktuksen. Huomisillaksi olisi teatterilippu Kansallisen Olipa kerran minä -esitykseen, ans kattoo kuin käy.

Kuukausi on siis hujahtanut kaiken epäkirjallisen sälän parissa (lue: harakoille). Fyysisten kirjojen avaamiselle ei ole kerta kaikkiaan ollut aikaa, mutta onneksi ovat ääni- ja e-kirjat, joita olen voinut kuunnella ja lukea työmatkoilla. Työmatkaa ei tosin ole kuin 15–20 minuuttia suuntaansa (kävellen), joten useimpina aamuina olen löytänyt itseni vetkuttelemasta työpaikan naulakoilta, ripustelemassa takkiani henkariin hi-taas-ti, jotta voisin kuunnella vielä ihan vähän.

Narkkari mikä narkkari.

Helmikuun saldo: Pirkko Saision Lokikirja ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeys äänikirjoina ja John Williamsin Stoner Fabulan e-kirjana.
Menossa: Tommi Kinnusen Lopotti äänikirjana.

helmi2016_3
Tämä Tommi Kinnunen on kyllä merkillinen mies. Olin ajatellut, ettei Neljäntienristeys olisi heiniäni aiheen puolesta, mutta olin ihan väärässä. Ihan kertakaikkisen totaalisen absoluuttisen väärässä. Olen täysin koukussa paitsi Löytövaaran suvun tarinaan, myös ennen kaikkea Kinnusen kieleen, joka on yhtä aikaa viiltävän tarkkaa ja riisuttua ja häkellyttävän kaunista. 1900-luvun Suomen historia tulee käytyä läpi useiden eri teemojen kautta, mutta katse pysyy koko ajan ihmisen tasolla. Erityisen suuren vaikutuksen minuun tekivät teosten lapset, joiden kuvauksissa oli hienosti tavoitettu lasten tapa assosioida ja katsoa maailmaa. Ja miten elämän raadollisuus saatiinkin heidän kauttaan kaikkein selvimmin ja sydäntäsärkevimmin esiin. Välillä itketti niin, että teki mieli kääriytyä kerälle ja vikistä.

Sarjaan lienee tulossa vielä kolmaskin kirja, Kiviharju. Odotan.

helmi2016

Äänikirjojen uskon tulleen nyt pysyvästi elämääni, puhtaasti ajankäytöllisistä syistä. Ongelmaton formaatti ei ole. Ainakin vilkasliikenteisen kadun vartta kävellessä joutuu silloin tällöin kelailemaan taaksepäin, kun ohi hurauttava rekka sattuu kaasuttamaan kohdalla juuri silloin kun kerrotaan jotain oleellista informaatiota, esimerkiksi vuosiluku. Kinnusen kirjoissa, joissa lukujen välillä vaihtuvat niin kertojat, miljööt kuin vuosikymmenetkin, tämä tuppasi välillä olemaan ongelma. Kotona kuunnellessa taas saattaa hairahtua ajattelemaan / puuhailemaan ihan muita juttuja, kunnes huomaa, että kuullun ymmärtäminen on ollut vartin katkolla. Mutta aamukoomassa, mekaanisesti suoritettavalla työmatkalla, jonka osaisi kulkea unissaan, tekstiin pystyy uppoutumaan hyvin.

Oma erityisen merkittävä roolinsa on äänikirjojen lukijoilla. Kinnusen kirjat lukee Krista Putkonen-Örn, jonka vahva, tumma ja eleetön ääni jättää tilaa kuulijan omille tulkinnoille, ja kuuntelukokemus muistuttaa kirjan lukemista. Pirkko Saision omaelämäkerrallisen Lokikirjan tulkitsijana on puolestaan itseoikeutetusti Elsa Saisio, joka itsekin esiintyy kirjassa. Niinpä hänellä on mahdollisuus osallistua teokseen aivan eri tavoin, kommentoida kirjoitettua ja väittää vastaankin. (“Ja niin Elsa teki sitä ja tätä… – Ja en muuten tehnyt!”) Ei enää puhtaasti kaunokirjallisuutta, lähempänä teatteria.

Joten hyvää myöhästynyttä Maailman ääneen lukemisen päivää (24.2.) täältä vaan. Kyllä teitä lukijoita kuunnellaan.

Helmetin lukuhaasteesta ruksitaan helmikuussa kohdat
2. Matkakertomus (Lokikirja)
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin (Neljäntienristeys, Stoner)
45. Suomalaisesta miehesta kertova kirja (Neljäntienristeys ja Lopotti)
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja (Lopotti)

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (äänikirja)
WSOY (2014)
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Tommi Kinnunen: Lopotti (äänikirja)
WSOY (2016)
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Pirkko Saisio: Lokikirja (äänikirja)
Siltala (2012)
Lukija: Elsa Saisio

John Williams: Stoner (e-kirja)
Bazar Kustannus (2015)
306 sivua
Alkuteos: Stoner (1965)
Kääntäjä: Ilkka Rekiaro

Tässä elämässä

“Kun hän oli lapsi, hän vastasi hymyyn hymyllä. Hänellä oli alaleuassa kaksi etuhammasta ja vasemmassa poskessa hymykuoppa. Kun joku hymyili hänelle, hänen kasvonsa sulivat auringoksi ja hymykuoppa piirtyi esiin niin pehmeänä ja herkullisena, että siihen teki mieli painaa sormi ja kutittaa hellästi, kuulla koko vartaloa vavisuttava nauru.
Kun hän istui rattaissa raitiovaunussa, tuntemattomat kumartuivat hänen puoleensa, hymyilivät ja juttelivat kuin olisivat tunteneet hänet aina.

Kun ihmiset jäivät raitiovaunusta pois, suojaten kasvojaan viimalta ja sateelta, he hymyilivät niin kauan, etteivät enää muistaneet miksi.”

Hemmetti että oli pelottava kirja.

Elina Hirvosen mestarillisesta Kun aika loppuu -romaanista on varmasti sanottu jo kaikki oleellinen. Että se pyrkii ja pääsee sellaisen ihmisen pään sisään, joka turvautuu joukkoampumiseen keinona helpottaa omaa maailmantuskaansa ja mielenterveysongelmiaan. Että se pistää tuntemaan empatiaa ampujaa kohtaan syyllistämättä varsinaisesti ketään. Että se luo hienon ajankuvan ja antaa lukijan tehdä itse päätelmät.

kunaikaloppuu

Pelottavan kirjasta tekee Hirvosen rauhallinen kerronta ja teoksen yllä lepäävä vääjäämättömyyden tuntu. Poissa on kaikki raflaavuus ja revittely, jäljellä vain tyyni tapauskertomus. Hirvosen kieli on pakahduttavan kaunista, hänen lauseidensa lukeminen tuntuu samalta kuin joku silittäisi päätä. Ja silti, kaiken taustalla ovat kammottavat tapahtumat. Ne avautuvat Lauran, kuuttakymppiä lähestyvän perheenäidin, kautta. Laura odottaa poikaansa Aslakia saapuvaksi päivälliselle, mutta saakin kuulla tämän ammuskelevan ihmisiä Lasipalatsin katolta. Ja, hetkessä, kaikki on peruuttamattomasti toisin.

Teos on kuitenkin paljon muutakin kuin kertomus joukkoammuskelusta. Läsnä on runsaasti teemoja yksinäisyydestä, radikalisoitumisesta sekä äidin ja lapsen suhteesta ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Romaani ei kuitenkaan rönsyile, vaan paketti on napakka ja tasapainoinen. Hirvonen antaa äänen niille ihmisille, joiden ääntä ei joukkosurmien jälkeen yleensä kuulla: surmaajien vanhemmille. Hän hahmottelee tarinaa henkilöstä, joka ei pääse koskaan karkuun sitä tosiasiaa, että hänen lapsensa on tehnyt jotain hyvin pahaa. Liekö suurempaa yksinäisyyttä. Joka ei kuitenkaan riitä tappamaan rakkautta.

“Meillä ei ole syytä päästä surusta irti, ei yhtäkään syytä vapautua syyllisyydestä. Meidän ainoa vaihtoehtomme on kantaa se kunnialla, omien virheidemme, oman syyllisyytemme, Aslakia kohtaan tuntemamme rakkauden paino. Me pysymme hengissä ja rakastamme häntä. Ja joka ikinen päivä, niin kauan kuin muististamme on mitään jäljellä, mietimme mitä teimme väärin.”

Tämän sanon: (pienten) lasten vanhemmille kirja on ihan vihonviimeistä luettavaa. Ehdottoman tärkeää, mutta sietämättömän kamalaa. Että jos sinulla on (otetaan nyt ihan täysin hypoteettinen tilanne) pieni lapsi, joka on esimerkiksi (ihan hypoteettisesti) mennyt juuri päivähoitoon ja alkanut uhmata ja jota täytyy hengissäpitämisen lisäksi alkaa nyt myös kasvattaa ja pohdit, että meneeköhän se nyt tästä kaikesta rikki ja pilalle… älä lue tätä kirjaa. Tai lue sittenkin. Ei kun älä lue. No jos luet, niin omalla vastuulla. Ihan kamalaa. Miten kukaan voi ylipäätään kasvaa tasapainoiseksi ihmiseksi?

Mitäs seuraavaksi? We Need to Talk About Kevin on odottanut hyllyssä jo useamman vuoden. Taitaa jäädä odottamaan edelleen.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY (2015)
248 sivua
Kansi: Ville Tietäväinen

 

HelMetin lukuhaaste, kohta 45: kirja, joka pelottaa sinua.

Pirkko, Jukka, Eva ja mä

Jukka Larssonin Kärsimystrilogia (romaanit Kiusaaja, Viettelijä ja Kantaja) tarttui mukaani lähikirjaston poistomyynnistä. Pirkko Saision salanimellä vuosina 1986, 1987 ja 1991 kirjoittamia kirjoja kutsutaan yhteisniteen takakannessa “komeaksi moraaliseksi kudelmaksi” ja “peruskysymysten ytimiin kurottuvaksi kirjalliseksi voimannäytteeksi”. Itse lisäisin luonnehdintaan sukupuolten välisten suhteiden tarkastelun, niin yhteiskunnassa kuin kirjallisella kentälläkin.

Teos on vahingossa ajankohtainenkin, sillä Katri Kivilaakso on hiljattain väitellyt Saision pseudonyymeillä kirjoittamista teoksista. Kivilaakson mukaan on selvää, että Larsson ja Eva Wein (Saision toinen pseudonyymi) olivat Saisiolta tietoinen kirjallinen ja sukupuolipoliittinen projekti. No, varmasti. Saisio on itsekin kertonut halunneensa kirjoittaa vapaana oman julkisen tekijäidentiteettinsä kahleista, ottaa vallan takaisin omiin näppeihinsä. Hän oli muun muassa kiinnostunut etsimään itsestään kirjoittajana toista sukupuolta, Larssonin kohdalla miestä, Weinin kohdalla naista.

larssonwein1

Näin jälkikäteen on helppo ihmetellä: kuinka voi olla mahdollista, ettei Saision tyyliä ja teemoja tunnistettu aikanaan laajemmin? Arvelut jäivät arveluiksi siihen asti kun Saisio itse paljasti asioiden tilan (Weinin kohdalla räväkästi Finlandia-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa). Mutta tottahan se on, että aika paljon kanttia vaatisi ammattilukijaltakaan väittää, ettei kirjailija, jonka nimi kirjan kannessa lukee, olekaan teoksen takana. Kynnysteksteihin (takakansitekstit, kirjojen ulkoasut jne.) uskoo hyvinkin sokeasti, ja ne ohjaavat teosten tulkintaa taatusti enemmän kuin yksikään lukija mielisi myöntää.

Yhteisniteessä Pirkko Saisio nimellä Eva Wein: Puolimaailman nainen ja Kulkue on Saision kirjoittama esipuhe. Siinä hän pohtii pseudonyymin suojassa kirjoittamisen motiiveja muun muassa näin:

“Kunnianhimoinen tavoitteeni oli saada palautetta tekstistä, joka ei asettunut elämäni eikä tuotantoni kontekstiin. (Muistin lukeneeni 12-vuotiaana ensimmäisen Dostojevskini niin, ettei minulla ollut aavistustakaan, kuka kirjailija oli ja miten häntä oli arvioitu. Tällaista lukukokemusta olen myöhemmin etsinyt kiihkeästi; turhaan.)”

Kirjojen kohdalla “puhtaat” lukukokemukset ovatkin vaikeita järjestää. Vaikka ei tietäisi kirjailijasta ja kirjasta etukäteen mitään, kertoo kirjan kansikin jo paljon, johdattaa ajatukset vähintään kohden jotakin genreä. Elokuvien kohdalla vahinkoaltistuksia tapahtuu helpommin (esimerkiksi silloin kun kanavasurffailee ja päättää jäädä seuraamaan elokuvaa, josta ei tiedä mitään). Teatteriin voi mennä täytenä uunona (jos ystävä varaa liput ja pitää sinut pimennossa). Mutta kirjat, niitä ei voi oikein lukea vahingossa.

Kulttuurikritiikki on kaksiteräinen miekka. Luen sitä, jotta pysyisin kärryillä, mutta toisaalta haluaisin kokea teokset mieluummin ensin itse. Kun muinoin kirjoitin arvosteluja, janosin sitä hetkeä, kun sain naputella tuntemuksistani häiriöttä, niin että mahdollisimman vähän ulkopuolista hälyä oli sekoittumassa tekstiini. Vaikka tutustuinkin kaikkeen teoksesta saatavilla olleeseen materiaaliin myöhemmin, halusin, että oma mielipiteeni, näkemykseni teoksesta, oli muotoiltu ja perusteltu ennen kuin päästin muut tekstit vaikuttamaan pääni sisältöön. Huomasin nimittäin kaiken lukemani väistämättä päätyvän omiin kirjoituksiini jollain tavalla, rytminä, lauserakenteina, sanavalintoina, kummallisena kriitikkojen välisenä konsensuksena, jossa merkittävästi eriäviä mielipiteitä lausuttiin äärimmäisen harvoin. Inhosin sitä. Inhoan yhä.

Onkin tavallaan harmi, ettei Larssonia ja Weiniä voi enää lukea puhtaalta pöydältä. Kun tekijä on tiedossa, kuuluu tekstin takaa väistämättä Pirkko Saision ääni. Siinä mielessä salanimellä kirjoitetut teokset vanhenevat salaisuuden paljastuttua, mutta toki niitä yhä voi lukea itsenäisinä teoksina ja myös aikansa kuvina. Se, että juuri nämä kirjat on ollut tarpeellista kirjoittaa salanimellä, on paljastavampaa kuin se, kuka ne on kirjoittanut. Huikean kiinnostavaa on sekin, että tekstin merkitys muuttuu, kun tekijä paljastuu tai “vaihtuu”.

Saisio kertoo Kärsimystrilogian viihdyttävissä jälkisanoissa julkaisuprosessista, Larssonin henkilöyden piilottelusta sekä siitä, kuinka eri tavoin hän koki kriitikoiden ottaneen Larssonin ja Saision kirjoitukset vastaan. Larssonin kohdalla esimerkiksi vankilakuvauksen realistisuutta kiiteltiin (olihan Larssonin kerrottu työskennelleen pitkään vankilapsykologina). Samaan aikaan Saision KOM-teatteriin kirjoittama Hissi-näytelmä taas sai kritiikkiä samoista asioista: sen vankilakuvaus ei ollutkaan asiantuntevaa eikä miljöö autenttinen.

Ja kirjoittaa Saisio näinkin: “Se mikä käy Jukka Larssonille, ei käy Pirkko Saisiolle. Voisin jatkaa: Se mikä käy kirjailijalle, ei käy naiskirjailijalle. Mutta en jatka.”

Minulle Kärsimystrilogian tärkein anti oli pseudonyymijuonteen ohella henkilöiden tarkka psykologinen kuvaus. Larssonin superhessunkatse näkee henkilöiden irrationaalisenkin käytöksen taakse ja tiivistää ihmispsyykestä tekemänsä huomiot välillä niin osuviin, viiltävän tarkkoihin virkkeisiin, että sydäntä kylmää.

viettelijä

Eva Weinin kirjoissa, etenkin Kulkueessa, ihastelin Saision, anteeksi Weinin, kykyä nivoa yksityinen kokemus yhteen kokonaisen kansakunnan ja maanosan historian kanssa. Fragmentaarinen rakenne, jossa lisäksi hämmennetään toden ja fiktion rajoja, on erittäin taitavasti toteutettu. Saisio kertoo kirjan esipuheessa, ettei Saisio olisi voinut kirjoittaa Larssonin ja Weinin teoksia. Näin varmasti on, jos kirjailija itse näin sanoo, mutta minulle, tottelemattomalle lukijalle, etenkin Kulkue on silkkaa Saisiota. Vai olenko sittenkin vain taitamaton lukija, joka sinnikkäästi lukee Saision tekstiin mukaan? No, rakastan tämän kirjoittajakolmikon teemoja, tehokkaita, taloudellisia lauseita ja näkemyksellisiä kiteytyksiä yhtä kaikki. Ja kyllä varsinkin Kulkueesta tietty kerronnallinen vapaus huokuu, teksti hengittää poikkeuksellisen hyvin.

 

Jukka Larsson: Kärsimystrilogia (Kiusaaja, Viettelijä, Kantaja)
WSOY (1986, 1987, 1991, 1993)
442 sivua

 

Pirkko Saisio nimellä Eva Wein: Puolimaailman nainen ja Kulkue
Tammi (1990, 1992, 2010)
223 sivua

 

HelMet-lukuhaaste:
19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä
26. Kirjatrilogia

Older posts

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑