Tag: WSOY (page 2 of 2)

Pirkko, Jukka, Eva ja mä

Jukka Larssonin Kärsimystrilogia (romaanit Kiusaaja, Viettelijä ja Kantaja) tarttui mukaani lähikirjaston poistomyynnistä. Pirkko Saision salanimellä vuosina 1986, 1987 ja 1991 kirjoittamia kirjoja kutsutaan yhteisniteen takakannessa “komeaksi moraaliseksi kudelmaksi” ja “peruskysymysten ytimiin kurottuvaksi kirjalliseksi voimannäytteeksi”. Itse lisäisin luonnehdintaan sukupuolten välisten suhteiden tarkastelun, niin yhteiskunnassa kuin kirjallisella kentälläkin.

Teos on vahingossa ajankohtainenkin, sillä Katri Kivilaakso on hiljattain väitellyt Saision pseudonyymeillä kirjoittamista teoksista. Kivilaakson mukaan on selvää, että Larsson ja Eva Wein (Saision toinen pseudonyymi) olivat Saisiolta tietoinen kirjallinen ja sukupuolipoliittinen projekti. No, varmasti. Saisio on itsekin kertonut halunneensa kirjoittaa vapaana oman julkisen tekijäidentiteettinsä kahleista, ottaa vallan takaisin omiin näppeihinsä. Hän oli muun muassa kiinnostunut etsimään itsestään kirjoittajana toista sukupuolta, Larssonin kohdalla miestä, Weinin kohdalla naista.

larssonwein1

Näin jälkikäteen on helppo ihmetellä: kuinka voi olla mahdollista, ettei Saision tyyliä ja teemoja tunnistettu aikanaan laajemmin? Arvelut jäivät arveluiksi siihen asti kun Saisio itse paljasti asioiden tilan (Weinin kohdalla räväkästi Finlandia-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa). Mutta tottahan se on, että aika paljon kanttia vaatisi ammattilukijaltakaan väittää, ettei kirjailija, jonka nimi kirjan kannessa lukee, olekaan teoksen takana. Kynnysteksteihin (takakansitekstit, kirjojen ulkoasut jne.) uskoo hyvinkin sokeasti, ja ne ohjaavat teosten tulkintaa taatusti enemmän kuin yksikään lukija mielisi myöntää.

Yhteisniteessä Pirkko Saisio nimellä Eva Wein: Puolimaailman nainen ja Kulkue on Saision kirjoittama esipuhe. Siinä hän pohtii pseudonyymin suojassa kirjoittamisen motiiveja muun muassa näin:

“Kunnianhimoinen tavoitteeni oli saada palautetta tekstistä, joka ei asettunut elämäni eikä tuotantoni kontekstiin. (Muistin lukeneeni 12-vuotiaana ensimmäisen Dostojevskini niin, ettei minulla ollut aavistustakaan, kuka kirjailija oli ja miten häntä oli arvioitu. Tällaista lukukokemusta olen myöhemmin etsinyt kiihkeästi; turhaan.)”

Kirjojen kohdalla “puhtaat” lukukokemukset ovatkin vaikeita järjestää. Vaikka ei tietäisi kirjailijasta ja kirjasta etukäteen mitään, kertoo kirjan kansikin jo paljon, johdattaa ajatukset vähintään kohden jotakin genreä. Elokuvien kohdalla vahinkoaltistuksia tapahtuu helpommin (esimerkiksi silloin kun kanavasurffailee ja päättää jäädä seuraamaan elokuvaa, josta ei tiedä mitään). Teatteriin voi mennä täytenä uunona (jos ystävä varaa liput ja pitää sinut pimennossa). Mutta kirjat, niitä ei voi oikein lukea vahingossa.

Kulttuurikritiikki on kaksiteräinen miekka. Luen sitä, jotta pysyisin kärryillä, mutta toisaalta haluaisin kokea teokset mieluummin ensin itse. Kun muinoin kirjoitin arvosteluja, janosin sitä hetkeä, kun sain naputella tuntemuksistani häiriöttä, niin että mahdollisimman vähän ulkopuolista hälyä oli sekoittumassa tekstiini. Vaikka tutustuinkin kaikkeen teoksesta saatavilla olleeseen materiaaliin myöhemmin, halusin, että oma mielipiteeni, näkemykseni teoksesta, oli muotoiltu ja perusteltu ennen kuin päästin muut tekstit vaikuttamaan pääni sisältöön. Huomasin nimittäin kaiken lukemani väistämättä päätyvän omiin kirjoituksiini jollain tavalla, rytminä, lauserakenteina, sanavalintoina, kummallisena kriitikkojen välisenä konsensuksena, jossa merkittävästi eriäviä mielipiteitä lausuttiin äärimmäisen harvoin. Inhosin sitä. Inhoan yhä.

Onkin tavallaan harmi, ettei Larssonia ja Weiniä voi enää lukea puhtaalta pöydältä. Kun tekijä on tiedossa, kuuluu tekstin takaa väistämättä Pirkko Saision ääni. Siinä mielessä salanimellä kirjoitetut teokset vanhenevat salaisuuden paljastuttua, mutta toki niitä yhä voi lukea itsenäisinä teoksina ja myös aikansa kuvina. Se, että juuri nämä kirjat on ollut tarpeellista kirjoittaa salanimellä, on paljastavampaa kuin se, kuka ne on kirjoittanut. Huikean kiinnostavaa on sekin, että tekstin merkitys muuttuu, kun tekijä paljastuu tai “vaihtuu”.

Saisio kertoo Kärsimystrilogian viihdyttävissä jälkisanoissa julkaisuprosessista, Larssonin henkilöyden piilottelusta sekä siitä, kuinka eri tavoin hän koki kriitikoiden ottaneen Larssonin ja Saision kirjoitukset vastaan. Larssonin kohdalla esimerkiksi vankilakuvauksen realistisuutta kiiteltiin (olihan Larssonin kerrottu työskennelleen pitkään vankilapsykologina). Samaan aikaan Saision KOM-teatteriin kirjoittama Hissi-näytelmä taas sai kritiikkiä samoista asioista: sen vankilakuvaus ei ollutkaan asiantuntevaa eikä miljöö autenttinen.

Ja kirjoittaa Saisio näinkin: “Se mikä käy Jukka Larssonille, ei käy Pirkko Saisiolle. Voisin jatkaa: Se mikä käy kirjailijalle, ei käy naiskirjailijalle. Mutta en jatka.”

Minulle Kärsimystrilogian tärkein anti oli pseudonyymijuonteen ohella henkilöiden tarkka psykologinen kuvaus. Larssonin superhessunkatse näkee henkilöiden irrationaalisenkin käytöksen taakse ja tiivistää ihmispsyykestä tekemänsä huomiot välillä niin osuviin, viiltävän tarkkoihin virkkeisiin, että sydäntä kylmää.

viettelijä

Eva Weinin kirjoissa, etenkin Kulkueessa, ihastelin Saision, anteeksi Weinin, kykyä nivoa yksityinen kokemus yhteen kokonaisen kansakunnan ja maanosan historian kanssa. Fragmentaarinen rakenne, jossa lisäksi hämmennetään toden ja fiktion rajoja, on erittäin taitavasti toteutettu. Saisio kertoo kirjan esipuheessa, ettei Saisio olisi voinut kirjoittaa Larssonin ja Weinin teoksia. Näin varmasti on, jos kirjailija itse näin sanoo, mutta minulle, tottelemattomalle lukijalle, etenkin Kulkue on silkkaa Saisiota. Vai olenko sittenkin vain taitamaton lukija, joka sinnikkäästi lukee Saision tekstiin mukaan? No, rakastan tämän kirjoittajakolmikon teemoja, tehokkaita, taloudellisia lauseita ja näkemyksellisiä kiteytyksiä yhtä kaikki. Ja kyllä varsinkin Kulkueesta tietty kerronnallinen vapaus huokuu, teksti hengittää poikkeuksellisen hyvin.

 

Jukka Larsson: Kärsimystrilogia (Kiusaaja, Viettelijä, Kantaja)
WSOY (1986, 1987, 1991, 1993)
442 sivua

 

Pirkko Saisio nimellä Eva Wein: Puolimaailman nainen ja Kulkue
Tammi (1990, 1992, 2010)
223 sivua

 

HelMet-lukuhaaste:
19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä
26. Kirjatrilogia

Vappupallon myöhemmät vaiheet

Harvoin sitä valittaa ostamansa tuotteen liian hyvästä laadusta. Voitaisiinko kuitenkin sopia foliopalloille jokin kohtuulliseksi katsottava elinikä, esimerkiksi pari viikkoa?

Kuvan vappupallo elää, voi hyvin ja liittyy kaikin tavoin tapaukseen.

Kuvan vappupallo elää, voi hyvin ja liittyy kaikin tavoin tapaukseen.

Pilviveikko Muumipeikko on hengaillut meillä kohta kaksi kuukautta. Pientä lyttyä havaittavissa, mutta ei juuri muuta. Aluksi pompula tuotti lapselle tietysti suurta riemua. Sittemmin se muuttui näkymättömäksi ja nyt sitä lähinnä väistellään. Ystävä kehotti varautumaan siihen suureen suruun, joka lapselle tulee vappupallon muuttuessa “apeaksi”. Juu ei mitään hätää tässä perheessä!

Muumi liikkuu kämpässä täysin omavaltaisesti. Useimmiten sen lempipaikka on olkkarissa tv:n vieressä. Kun käyn vessassa, on tyyppi kuitenkin saattanut siirtyä useita metrejä joko keittiöön tai perässäni wc:n suuntaan. Myös sängyn petaaminen tuntuu Muumia kiinnostavan, sillä tätä aktiviteettia hän lipuu usein äänettömästi seuraamaan makkarin ovelle. Hu-huu!

Mitähän tuolle tekisi, kun ei viitsisi varta vasten tuhotakaan? Onhan pallo tietysti valtavan tyylikäs sisustuselementti, en minä sitä. Jos Muumi kestää vielä puoli vuotta, lupaan köyttää sen joulukuuseen, pysyypähän ainakin paikoillaan. Tai hmmm, jospa sille sattuisikin jokin pienimuotoinen, esimerkiksi teräaseisiin tai sukkapuikkoihin liittyvä onnettomuus ? Juhannuksenahan voi tapahtua kaikenlaista…

 

vaarallinenjuha1

Vaarallista juhannusta kaikille!

P.S. Lukaisin oikeastikin jussin kunniaksi Tove Janssonin Vaarallisen juhannuksen, jota en ehkä ollut aiemmin lukenut. Hauska sekoiluhan se oli, ja Janssonin one-linerit mahtavia. HelMet-kirjahaasteestakin voinee ruksia yhden kohdan:
5.  Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä 🙂

Nytpä tahdon olla ma

Minusta tuli tänä keväänä kesämökinomistaja. Vanhan perhemökin omistajuus on kohdallani puoliksi vastentahtoista – ei mökin vuoksi, vaan siksi, että ränsistymään päässyttä mörskää on nyt pakko ryhtyä itse remontoimaan, mikä syö aikaa, rahaa ja hermoja. Oma tupa, oma lupa, omat laskut ja vastuut. Mökki on nykyvaatimustasolla mallia askeettinen: ei sähköjä, ei vettä, puucee sekä rämettyneet tontti ja ranta. Edessä tekemättöminä ovat isot päätökset. Tehdäänkö tästä talviasuttava? Hankitaanko sähköt ja miten? Entä vesi? Hartioita lysyyn painavat myös sekava jätevesiasetus ja byrokratia ylipäätään.

Kärsimättömänä tyyppinä olen ollut jo henkisesti huutamassa Huvila & huussi -tiimiä hätiin. Kaikki uusiksi kerralla, ei jäädä tuleen makaamaan, ei kiduttavaa kymmenvuotisprojektia tänne, kiitos! Realiteettien (lue: hoitovapaan kuiviin imeneen pankkitilin) persuksiin puraisun jälkeen on ollut pakko nöyrtyä ja alistua hitauteen. Vuosikymmenen mittainen työleiri lienee tosiasia, mutta ehkä siihenkin voi opetella suhtautumaan rennosti.

Kiinnostuneena (ja vähän kateellisena) olen seurannut Aika kypsä äidiksi -blogissa käynnissä olevaa kesämökin osto- ja remonttiprojektia. Tilanteemme on aika samanlainen, mitä nyt toiset hoitavat hommaa Lontoosta käsin. Samanikäiset lapsetkin meillä on. On ollut ilo seurata, kuinka vauhdikkaasti homma tuolla etenee. Meidän minityyppimme posketon kiinnostus kaikkia teknisiä vempaimia kohtaan on aiheuttanut sen, että googlea ja muita nykyaikaisia apuvälineitä kuten puhelimia voi ilman megakilareita käyttää vain lapsen nukkuessa tai poissa ollessa. (KÄTEEN!!! KÄTEEN!!! ANNA! KÄTEEN! KONE! NAPPI! NAPPIII!!! PAINAA PAINAA!!!) Niinpä kaikki suunnittelut, viestittelyt, tiedonhaut jne. hoidetaan meillä joko päikkäriaikaan tai öisin, mikä ei ole se kaikkein rationaalisin hetki isojen päätösten tekemiseen.

Niinpä täällä on lähestytty aihetta lähinnä teorian tasolla. Hannu Rinteen Perinnemestarin kesämökki (2015) on kelpo perusteos urbaanille mökkiuunolle, joka kaipaa omien pohdintojensa tueksi selkeästi aukikirjoitettua rautalankaopasta. Kirjan mökit ovat 60- ja 70-luvuilla rakennettuja tai sitä vanhempia, mutta uudemmankin mökin remppaajalle tarjolla on hyödyllistä tietoa viranomaismääräyksistä, budjetoinnista, talotekniikasta ja tietysti myös siitä kovimmasta ytimestä: eristämisestä, mökin kuivana pitämisestä, maaleista, tiivisteistä, ovista ja ikkunoista. Perinnemestari-sarjan kantavana ideana on kunnioittaa vanhojen rakennusten historiaa, tyyliä ja rakennustapoja, mikä tietenkin on järkevää. Minulle tarkoituksenmukaista on sekin, että kirja on tuore. Kun omat pohjatiedot ovat mitä ovat, on tärkeää voida luottaa siihen, että luettu tieto ei ole auttamattomasti vanhentunutta.


Ella Rädyn ja Hanna Marttisen Suomalainen metsäpuutarha (2014) on puolestaan erinomainen haaveilukaveri. Kirjan selailu herättää toiveet siitä, että meidänkin tontillamme voisi joskus olla jotain muutakin kuin kuutioittain epätoivotuissa paikoissa sijaitsevaa epämääräistä ryteikköä / biomassaa, josta haluaa vain päästä eroon (ja joka tälle luontoon muutenkin epäluuloisesti suhtautuvalle ihmiselle on loputon uhkien lähde, jossa lapseni kimppuun pääsyä odottavat käärmeet, punkit, myyrä(kuumee)t ja suunnilleen kaikki karhua pienemmät öttiäiset). Kirja esittelee kauniita, luonnollisen näköisiä metsäpuutarhoja, joita ei ole siloiteltu liiaksi. Mahtava oppikirja jokaiselle, joka on syntynyt multasormi keskellä kämmentä. Tämä sanojen rakastaja oppi opuksesta myös paljon uusia termejä: hikevä maa, ksantofylli, siemenystö. Sympaattista on sekin, että Dendrologian seuralla kerrotaan olevan “kärhökerho”… Hikevä olkoon Päivän hyvä sana – kuvaava ja informaatiota välittävä myös sellaiselle, joka ei ole sanaa koskaan aiemmin kuullutkaan.

Kuvitus on fantastisen kaunis, tosin itse olisin kaivannut lisääkin informatiivisia kasvikuvia, koska kasvien nimet eivät kerro minulle mitään. Hauskimmillaan lukukokemus olikin täyttä dadaa: “Varjoyrtti on selvästi voimakkaampi kuin valkotäpläimikkä. Keltapeippi on myös melko vahva, mutta sen saa pidettyä kurissa. – – Joka paikassa pärjäävä rönsyansikka, valko-vihreälehtinen kirjovuohenputki ja rönsytiarella leviävät juuri sopivasti.” Siis että mikämitä? Mutta kyllä kirjan avulla noviisikin alkuun pääsee. Kasvupaikkatyypin määrittelyyn annetaan selkeitä, konkreettisia ohjeita, ja kasvien valintaa opastetaan monesta eri näkökulmasta.

Unelmia, unelmia. Siperiankärhöä tänne, alppiruusuja tuonne, peitekasviksi ainakin kuunliljaa. Mutta jos nyt silti ensin ottaisi yhteyttä siihen ystävään, jolla on raivaussaha.

Mökinomistajan työkalupakki. Pohjapiirustus, tarjouspyyntöjä, teoriaopuksia. Ja paljon kahvia.

Ja kun nyt kehulinjalle lähdettiin: varsin hyödyllinen opus on ollut myös Janne Käpylehdon Mökille sähköt auringosta & tuulesta (2014), joka tarjoaa ihailtavan tiiviissä ja yleistajuisessa muodossa tietoa kesämökkien sähköistämisestä. Erityisen havainnollisia ovat sähköjärjestelmän mitoitukseen liittyvät kaaviot ja laskukaavat. Mekin tulemme todennäköisesti päätymään aurinkosähköön, muun muassa siksi, että paikallinen sähköyhtiö päätti hinnoitella itsensä ulos yhtälöstämme. Vaan mikäpä siinä.

HelMet-lukuhaasteessa edetään tällä luku-urakalla pari pykälää:
3. Vuonna 2015 julkaistu kirja (Perinnemestari)
9. Tietokirja

Hannu Rinne: Perinnemestarin kesämökki
WSOY (2015)
272 sivua
Kansi: Hannu Rinne, Jaana Viitakangas-Rinne

Ella Räty, Hanna Marttinen: Suomalainen metsäpuutarha
WSOY (2014)
175 sivua
Kansi: Hanna Marttinen

Janne Käpylehto: Mökille sähköt auringosta & tuulesta
Into Kustannus (2014)
92 sivua

Newer posts

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑