jurkka

Lokki / Teatteri Jurkka 22.9.2016

Anton Tšehovin Lokki on sen luokan klassikko, että tarinan voi hyvällä syyllä olettaa olevan katsojalle vähintään päällisin puolin tuttu. Tämän olettamuksen tekee ainakin Teatteri Jurkassa esitetty Lokki-versio, joka pystymetsäläiselle saattaisi olla hämmentävää seurattavaa. Dialogi kantaa esitystä, joka alkaa ja loppuu kuin veitsellä leikaten, ilman johdantoja, taustoitusta tai loppujäähdyttelyä. Suoraviivaisuudessa on samalla osa esityksen voimasta.

Jurkan lavalla nähtävä Lokki on nimittäin sanalla sanoen hurmaava. Se, ettei Tšehovin tekstiä ole modernisoitu tai juuri muokattu (ainoastaan lyhennetty), tuntuu yllättäen valtavan piristävältä: miksi korjata, jos se ei ole rikki? Miljöö on venäläinen järvenrantamaisema, jossa aikaansa tappaa joukko enemmän ja vähemmän onnettomia taiteilijoita ja sellaiseksi haluavia. Jurkan minilavalla koko 1800-luvun venäläistä yhteiskuntaa markkeeraa yksi maisemataulu, ja riisuttu lavastus auttaa kohdistamaan huomion olennaiseen. Kyse on kaikesta muusta kuin pöhöttyneestä pukudraamasta, ja tekijöiden luotto Tšehovin dialogiin on sataprosenttinen.

Mitä niukemmiksi puitteet on vedetty (rekvisiittana toimivat mm. taulu, langanpätkä, laastari ja pillimehu), sitä korkeampaan lentoon lähtee Tšehovin teksti. Hänen pahaisten hahmojensa mitättömät huolet ja näköalattomuus, joilla he ongelmiaan setvivät, on nolostuttavan tuttua ja aina ajankohtaista. Siipeensä saaneet luontokappaleet liihottavat hetken, kunnes heidät ja heidän unelmansa ammutaan alas. Matkalla ei paljoa tapahdu, mutta tunteet liikehtivät sitäkin enemmän.

lokki4
Näyttelijöitä esityksessä on kaksi, Ella Mettänen ja Eero Ojala, jotka hoitelevat neljää roolia kumpainenkin. Mettänen diivailee uskottavasti näyttelijä Irinana ja tekee Sorinista ja Dornista yksiulotteiset, mutta yhtä kaikki mainiot tulkinnat. Ninana Mettänen loistaa, ja Ninan hahmossa yhdistyvät saumattomimmin tragedia ja komedia. Ojalan harteille jäävät traaginen Kostja, elosteleva kirjailija Trigorin, sekä Samrajev ja parin kohtauksen verran Sorinia. Groteskit hahmot on vedetty rankasti karikatyyreiksi, mutta ratkaisu toimii ja helpottaa näytelmän seuraamista. Siirtymiset roolista toiseen ovat sulavia, ja kun hahmo vaihtuu, vaihtuu myös puhetapa ja elekieli. Mettänen ja Ojala ovat valtavan taitavia, ja etenkin Mettänen tekee vaikutuksen laajalla ilmaisuskaalallaan.

Kuva: Henri Tuulasjärvi

Ella Mettänen ja Eero Ojala. Kuva: Henri Tuulasjärvi

Näytelmä kestää väliaika mukaan luettuna vain 1,5 tuntia, mikä tässä tapauksessa on aivan riittävästi. Tavallaan kyseessä on tiivistelmä ja lyhennelmä Tšehovin Lokista, mutta sellaisena esitys on olennaisuuksiin keskittyvä ja raikas. Tulkinta on toteutettu hyvällä nuoruuden julkeudella: tekijät kunnioittavat kyllä alkuteosta, mutta uskaltavat myös ottaa tekstin kokonaan omakseen. Karsimalla ja tiivistämällä on löydetty tekstistä ajaton ydin, joka yhtä aikaa kertoo niin 1800-luvun Venäjästä kuin meidän omasta ajastammekin.

Vaikka välillä mennäänkin tarkoituksella sketsiviihteen puolelle, ei näytelmän mikään osa tunnu irralliselta tai väkinäiseltä. Henri Tuulasjärven ohjauksessa ymmärretään, mitä Tšehov tarkoitti korostaessaan näytelmän komediallisuutta. Vaikka tunteita on mukana laaja kirjo, jää päällimmäiseksi ymmärrys ihmisestä, hänen iloistaan ja suruistaan, mutta etenkin hullutuksistaan ja typeryydestään, joille on vapauttavaa sekä hymyillä että tirauttaa pari kyyneltä. Näytelmästä jää ilahtunut ja innostunut, kumman kohotteinen olo. Freesiä! Sympaattista! Ihanaa!

 

P.S. Koska myös Tšehovin alkuperäisnäytelmä tuli lukaistua, täydentyy Helmet-lukuhaaste kohdalla 12 (näytelmä).