Kävin teatterissa. Väliaikavalkkari oli pahaa, mutta esitys aivan valtavan hyvä.

Kansallisteatterin Onnellisuuden tasavalta jakautuu Danten Jumalaista näytelmää mukaillen kolmeen osaan. Ensimmäisessä Helvetti ovat muut ihmiset, toisessa kärvistellään modernin elämän ilmiöiden Kiirastulessa ja kolmannessa löydetään(kö?) oma Paratiisi. Näytelmä on ennen kaikkea satiiri ja rajuakin modernin maailman ilmiöiden kritiikkiä.

Kuva: Tuomo Manninen

Kuva: Tuomo Manninen

Martin Crimp on tekstissään onnistunut luomaan täydellisen ajankuvan. Esityksen tahti on nykymaailman tahti, hengästyttävä. Henkilöt ovat omassa olemisessaan raivostuttavan itsekeskeisiä, vaativia ja samalla jatkuvasti peloissaan ja ahdistuneita siitä, että saavat liikaa tai liian vähän. Päällimmäiseksi jää ihmetys siitä, kuinka vaikeaa on hyväksyä elämää tällaisenaan, au naturel. Kaikki epäkohdat pitäisi voida pistää ruotuun: lääkkeillä, huumeilla, terapialla, hoidoilla, innovaatioilla. Kun elämä kalauttaa takaraivoon hamarapuolella, tärkeintä on voida jatkaa eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja onnellinen on oltava, aina ja kaikkialla.

Kyllähän se osuu. Esitys pakottaa ainakin vähän vilkaisemaan peiliin, katsomaan omaa höperyyttään silmiin. Ja nauramaan sille.

Jos olen ennenkin ihastellut ja ihmetellyt näyttelijöiden kykyä muistaa ulkoa valtavia tekstimassoja, niin Onnellisuuden tasavallassa tuo taituruus nousee potenssiin sata. Teksti soljuu loputtomana virtana, takoo rytmikkäästi ja maanisesti ja muistuttaa lopulta laulua, johon kaikki näyttelijät ottavat osaa. Yhteispeli on saumatonta, toinen aloittaa siitä mihin toinen lopettaa, vaikka keskeltä virkettä. Ensemble on valtavan taitava. Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Cécile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov, kiitos.

Kuva: Tuomo Manninen

Kuva: Tuomo Manninen

Onnellisuuden tasavalta on ennen kaikkea teatterikokemus, jota ei kannata jättää väliin. Tarinan tai juonen sijaan tärkeitä ovat esiin nostetut teemat ja tapa kertoa niistä – vimmaisesti, vihaisesti, paneutuneesti ja näyttelijöiden saumattomalla yhteistyöllä. Näytelmässä on huima määrä eri tasoja, ja tekstiä tykitetään sellaisella vauhdilla, ettei kaikkea millään ehdi prosessoida. Tämä pitäisi nähdä monta kertaa uudestaan, olen varma, että tulkinnat syventyisivät ja spektaakkelista löytäisi paljon kaikkea uutta. Vahva suositus, lippuja saa vielä!