Hemmo (Juho Milonoff) on muuttanut itäsuomalaisesta pikkukaupungista lukion jälkeen Punavuoren punavihreään kuplaan. Hänen paras lapsuus- ja nuoruusvuosien ystävänsä oli Pasi (Johannes Holopainen), eläväinen ja innostuva sälli, jolla kuitenkin oli taipumuksena ajautua vaikeuksiin. Lapsuudenystävien tiet erkanevat aikuisuuden kynnyksellä. Kun Hemmo 15 vuotta myöhemmin kuulee Pasin kuolleen oman käden kautta, joutuu Hemmo kohtaamaan lapsuutensa ja omat valintansa. Miksi Pasille kävi niin kuin kävi, ja – mikä tärkeintä – haluaako Hemmo oikeastaan edes tietää, miksi?

KOM-teatterin Pasi was here on voimakas sukupolvikokemus. Kykenen yleensä katsomaan isompaa kuvaa yksityiskohtien takana, mutta tällä kertaa olen tiukasti oman näkökulmani vanki. Minulla ei ole harmainta hajuakaan, miltä näytelmä näyttää sellaisen ihmisen silmin, jolle miljöö ei ole omakohtaisesti tuttu tai joka ei ole elänyt lapsuuttaan 80-luvulla.

Kuva: Tanja Ahola / KOM

Kuva: Tanja Ahola / KOM

Pasi was heren tapahtumapaikka on minulle nimittäin tuttuakin tutumpi: olen elänyt lapsuuteni tismalleen samoilla kulmilla Savonlinnan Kellarpellon lähiössä kuin Pasi ja Hemmo. Katu, jonka varrella olen asunut, mainitaan näytelmässä nimeltä. Samat päiväkodit ja koulut on käyty. Nauran poikien huomiolle, että kaikki puhelinnumerot ovat 277- tai 278-alkuisia ja ne muistetaan ulkoa (muistan kavereiden numerot yhä, vaikkeivät ne ole toimineet arviolta 20 vuoteen).

Yleisemmällä tasolla tunnistan opettajien sadistiset 80-lukulaiset kasvatusmetodit ja kenties Itä-Suomessa yleisen “jäyhä mies on perheen pää ja häntä pelätään” -mentaliteetin. Muistan, ettei ikäisteni poikien ja heidän isiensä suhteissa useinkaan mitään lämpöä havainnut. “Ukko tappaa miut jos saa tietää” -tyyppiset tokaisut eivät olleet mitenkään harvinaisia. Ja pannuhuoneiden hämärissä tapahtui epäilemättä tekoja, jotka eivät kirjaimellisesti kestä päivänvaloa.

Ja niin, Hemmon tavoin minäkin olen vaihtanut Kellarpellon helsinkiläiseen punavihreään kuplaan. Joten jep, osui ja upposi.

Väliajalla tarjolla oli lörtsyjä. Pisteet siitä.

Väliajalla tarjolla oli lörtsyjä. Pisteet siitä!

Minulle ei käynyt kuten Pasille, mutta tunnen niitä, joille kävi. Pistää miettimään meille jaettuja kortteja, ja sitä, miten pienestä kaikki on joskus kiinni.

Päällimmäisenä näytelmästä jää mieleen tarkka ajankuva. 80-luku tuodaan katsojien eteen niin kammottavan autenttisen puvustuksen, tv-tunnareiden kuin kodinelektroniikan ja muiden härpäkkeidenkin avulla. (Häntähattu! Neonvärinen tupsupipo! Kymppitonni-lautapeli, eikä!) Vähempikin tarpeisto lavalla ehkä riittäisi, sillä huomio meinaa välillä kiinnittyä liiaksikin kaikkeen tähän “ihanaan” nostalgiatrippailuun.

Kaiken tämän ohella, tai takana, on kuitenkin vahva tarina ongelmien kohtaamisesta tai väistämisestä. Se tarina on universaali.

Hemmon on vaikea kohdata aikuista Pasia ja hänen ongelmiaan – ja hän joutuu kantamaan syyllisyyttä silmiensä ja ovensa kirjaimellisestakin sulkemisesta luultavasti lopun ikäänsä. Pisto sydämessä. Auh. Miten helppoa selän kääntäminen onkaan. Miten helppoa onkaan olla pelkurihemmo.

pasi3

Pasin tarinaa ei pureskella valmiiksi, eikä syitä ja seurauksia alleviivata. Katsoja saa päättää. Fokus on Hemmossa, siinä, millaisen jäljen Pasi, ystävyys ja lapsuus häneen jättävät. Mitä Hemmo Pasista muistaa ja millaisen merkityksen tälle antaa. Ja kuinka vähän Hemmo Pasista lopulta tietää tai haluaa tietää.

Pasi edustaa Hemmolle jonkinlaista vapauden, viattomuuden ja puhtauden ideaalia. Hemmo haluaisi säilyttää muiston Pasista ja samalla omasta lapsuudestaan hyvänä ja ongelmattomana, mutta Pasin teko tekee sen mahdottomaksi. Näytelmä taitaakin monien muiden asioiden muassa kysyä, saavatko meidän yhteiskuntamme pasit hätänsä kuuluviin ainoastaan epätoivoisten tekojen kautta. Kun ovikellon ääneen ei reagoida, täytyy ampua.

Monitasoisen ja paikoin hysteerisen hauskankin näytelmän toteutus on latteasti sanottuna ammattityötä. Vilma Melasniemi ja Robert Enckell tekevät yhteensä liki parikymmentä roolia, joista mieleenpainuvin on ehdottomasti Enckellin tarhatäti Sinikka – klassinen esimerkki lapsia vihaavasta, mairean kaksinaamaisesta kansankynttilästä. Homman dynamo on silti Pasia näyttelevä Johannes Holopainen, joka tekee yhtä aikaa vimmaisen ja koskettavan tulkinnan ajelehtivasta Pasista.

a16

Pasi was here on monella tapaa häiritsevä ja hämmentävä teos. Minulla taitaa mennä hetki toipumisessa siitä järkytyksestä, että lapsuusympäristöni on laitettu näyttämölle näin aitona ja yksityiskohtaisesti. Sen jälkeen voin alkaa nuolla omaantuntooni pisteltyjä haavoja ja miettiä, voisiko ihmisten erillisille ja yhä kauemmaksi eriytyville todellisuuksille löytää yhteisiä nimittäjiä. Tässä mielessä Pasi was here on valtavan ajankohtainen. Kiitos ravistelusta, Nuutinen, Maijala & työryhmä. Ja voi järkytys sentään, enpä uskonut Kellarpellon pääsevän “maailman”kartalle tällä tavoin (tai yhtään mitenkään muutenkaan).